Entä jos lapset kaduttavat?

Viime viikon Me Naisissa oli rohkea juttu, jota haluan hehkuttaa täälläkin. Heidi Heinon kirjoittama Entä jos katuukin? (netissä luettavissa otsikolla Voiko lasten hankkimista katua?) nostaa pöydälle kissan, josta yleensä visusti vaietaan: lasten katumisen. Vapaaehtoisesti lapsettomille ihmisille jaksetaan aina hokea, että entä jos sitten myöhemmin kadut asiaa – mutta entä jos on lapsia saanut, ja sitten katuu sitä? Kyseessä tuntuu olevan jonkinlainen tabu, vaikka tosiasiassa avoimempi keskustelu aiheesta hyödyttäisi ihan kaikkia. Se, että pidämme naisten lapsihaaveita ja tyytyväisyyttä lapsiperhe-elämään itsestäänselvyyksinä, joita ei koskaan kyseenalaisteta, johtaa essentialistisen äitimyytin ylläpitämiseen ja pahimmillaan siihen, että lapsia pyrkivät saamaan myös sellaiset ihmiset, jotka olisivat todennäköisesti huomattavasti onnellisempia ilman.

Jostain syystä kulttuurissamme ajatellaan yhä naisten haluavan aina lapsia. Perheellistymistä pidetään automaattisena askeleena meille valmiina tarjottavassa elämän käsikirjoituksessa: käy kouluja, mene töihin, rakastu, mene kihloihin, mene naimisiin, osta asunto, saa lapsi – tadaa, valmista! Naisten vatsanseutuja kyylätään ja raskauden ajatellaan aina olevan kunhan sopiva hetki koittaa tai ehkä jo kohta tai lapsettoman vanhapiian tragedia. Niin itsestäänselvänä asiana naisten lapsitoiveita pidetään, että sitä vaihtoehtoa, että nainen saattaa olla oikein onnellinen ilman, ei yleensä edes mainita. (Samoin ei myöskään oteta huomioon sitä, että jotkut ovat lapsettomia vastoin tahtoaan, jolloin utelut ja odotukset voivat tehdä todella kipeää.)

Tämä käsitys kaikkien naisen tahdosta tulla äidiksi istuu kulttuurissamme niin syvällä, että monet eivät välttämättä koskaan tule kyseenalaistaneeksi koko kertomusta. Kun on kumppani, työ ja talo, on lasten yrittäminen aina oletettu seuraava askel. Osa ihmisistä ei todennäköisesti ikinä pysähdy pohtimaan, haluavatko he oikeasti lapsia ja mitä lasten mukanaan tuoma muutos heille tarkoittaisi.

Minä ainakin tunnistan tämän itsessäni. Ajattelin nuorempana haluavani varmaankin lapsia, tai en edes ajatellut, vaan asia ikään kuin oli läsnä jossakin takaraivossani, niin kuin itsestäänselvyydet nyt ovat. Olin tuolloin parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla oli jo lapsi, ja ajattelin automaattiohjauksella: joidenkin vuosien kuluttua olisi mukavaa, jos voisimme saada lapsen. En muista koskaan tarkastelleeni kysymystä kriittisesti tai pysähtyneeni pohtimaan perheenperustamisen merkitystä ja seurauksia paljonkaan pidemmälle.

Kyseinen suhde päättyi onneksi ennen kuin pääsimme vaiheeseen, jossa asia olisi tullut tosissaan ajankohtaiseksi. Sanon onneksi, sillä tajusin myöhemmin, että en tosiaan koskaan pysähtynyt ajattelemaan lapsia sen kautta, mitä minä todella elämältä haluan – ja millainen vanhempi minusta tulisi. Kulttuurimme kaanonissa lapsi esitetään usein jonkinlaisena kulminoitumana parisuhteelle, rakkauden korkeimpana huippuna, ja sitä minäkin kai lähinnä ajattelin. Käytännön lapsiperhe-elämästä en tiennyt juuri mitään enkä sitä miettinyt: niitä kakkavaippoja ja kurahousuja, sitä sitoutumista, valintojen tekemistä pieni ihminen edellä.

Nykyään tiedän, että vanhemmuus ei koskaan voisi todella olla minua varten. Kuten Me Naisten jutussa ajatuksistaan kertovat naiset, minunkaan elämäni ei olisi mennyt pilalle, jos olisin saanut lapsen ennen tätä heureka-hetkeäni. Olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen, sillä ihminenhän sopeutuu kaikenlaiseen. Ja varmasti sitä lapsiaan rakastaa. Mutta jossakin vaiheessa asia olisi alkanut kalvaa. Olisin alkanut miettiä, olisinko sittenkin ollut onnellisempi toisin, kaivannut artikkelissakin mainittuja asioita: vapautta ja erilaisia vaihtoehtoja elämälle. Ja koska vanhemmuus ei todella sopisi minulle, en usko että olisin myöskään kovin hyvä äiti – en ainakaan niin hyvä kuin lapsi kuin lapsi ansaitsisi.

Onkin aika pysäyttävää miettiä, miten lähellä oli se, etten päätynyt elämään hyvin erilaista elämää – vain siksi, että minulle ei ollut tullut mieleen kyseenalaistaa tarinaa, jonka mukaan kaikki naiset tahtovat äideiksi ja ovat sellaisina onnellisia. Ja juuri tästä syystä vanhemmuuden katumisesta ja ylipäänsä vanhemmuuden valinnasta tulisi puhua enemmän: että me kaikki kyseenalaistaisimme ja pohtisimme, ja tekisimme sitten valintoja, jotka ovat sataprosenttisesti omiamme. Siten voimme toivottavasti paitsi elää onnellisimman mahdollisen elämän, myös varmistaa, ettemme jätä jälkeemme toisia, onnettomia ihmisiä.

Jos aihe kiinnostaa, lue lisää:naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainenvähemmän täydellinen elämä: avioliiton ja lasten pakostano kidding – women writers on bypassing parenthood  seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.