Kuinka moni teistä on pettänyt parisuhteessa ollessaan? Entä kuinka moni on tullut petetyksi tai ollut se suhteen ulkopuolinen ihminen, jonka kanssa petetään? Veikkaan, että vain harva meistä ei ole koskaan ollut yhdessäkään näistä rooleista – tilastojen mukaan nimittäin joka kolmas suomalainen pettää. Ja miltä se sitten tuntuu, se pettäminen ja petetyksi tuleminen? Entä miksi sitä tapahtuu? Siitä kerrotaan Sanna Raita-Ahon ja Tuija Sorjasen kirjassa Toisen kanssa – Tarinoita kolmiodraamoista (Into 2017), jossa ääneen pääsevät kaikki tilanteen kanssa tekemisissä olleet: ne tilastojen pettäjät, petetyt, ja sitten ne kolmannet pyörät.

Nykyään tuntuu usein, että pettämisestä puhuminen on skandaalilehdistön yksinoikeus. Lööpeissä hehkutetaan sitä, kuka julkkis petti kumppaniaan ja kuka on uusin ja kuumin salarakas. Kohuotsikoiden sotkussa on vaikea aloittaa järkevää keskustelua, jossa pohdittaisiin asiaa vähän syvempää luodaten – sen syitä, sen seurauksia. Sitä, mitä parisuhteen kulisseissa tapahtuu ennen kuin joku hairahtuu. Ja juuri tähän rakoon Toisen kanssa selvästi pyrkii: puhumaan pettämisestä ilman skandaalinkäryä, sellaisena kuin se yleensä on, ilman paparazzeja, meidän suurimman osan elämässä.

Ja harvoinhan siihen mitään todella kummallista sisältyy. Päinvastoin, kirjan tarinat ja tilanteet kuulostivat ainakin minusta tosi tutuilta: olen lukenut niitä lehdistä ja keskustelupalstoilta, kuullut niitä kavereilta baarissa. On tylsistymistä ja rakkauden hiipumista, seksittömyyttä ja keskusteluyhteyden katkeamista. Erilaisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat onnettomia; tilanteisiin liukumista, onnen etsimistä, hapuilua silloin kun ei tiedetä mitä pitäisi tehdä.

Kirjan luettuani jäinkin eniten pohtimaan sitä, miten monessa tarinassa toistui onnettomasta parisuhteesta lähtevä pettäminen. Suhteesta ei enää saada mitä halutaan, kumppania ei rakasteta, ollaan jumissa. Ja sitten petetään – mutta vain harvoin jätetään. Tämä ällistyttikin minua tarinoissa kaikkein eniten: se, että huonoakin suhdetta niin usein jatketaan pettämisen jälkeen.

En missään nimessä ajattele, että suhteen tulisi aina kaatua pettämiseen, päinvastoin – olen itse pettänyt ja tullut petetyksi, ja usein pettämisestä on selvitty. Suhde on toisinaan jopa parantunut. Mutta silloin kun pettäminen on perustavanlaatuisella onnettoman suhteen oire, tuntuu kumppanin kanssa kerta toisensa jälkeen jatkaminen vain järjettömältä. Mieleni tekikin huutaa monille kirjan kertojille, että lähtekää! Menkää muualle ja antakaa sen huonon suhteen olla!

Olen edelleen sitä mieltä, että jollain naurettavalla tavalla uskomme yhä elinikäisten parisuhteiden paremmuuteen, ja että tämä on taustalla myös monissa kirjan tarinoissa ja pettämisessä ylipäänsä. Ihmiset ovat onnettomia mutta jäävät, koska ajattelevat, että niin vain kuuluu tehdä: eroa pidetään häviönä, häpeänä. Suhteen päättämistä ei osata tai uskalleta ajatella myös mahdollisuutena miettiä esimerkiksi sitä, mitä todella rakkaudelta tahtoo ja tarvitsee.

Aivan erityisen rohkeana vetona pidinkin sitä, että Toisen kanssa tuntuu myös hetkittäin vihjaavan, että ehkä seksuaalinen yksiavioisuus ei ole kaikille se paras vaihtoehto, ja että pettäminen ja sen aiheuttamat traumat saattaisivat vähentyä, jos kykenisimme pohtimaan tätäkin asiaa avoimemmin. ”Tällä hetkellä voimassa oleva yksiavioisuuden ideaali ja siinä epäonnistumisen tuoma häpeä näyttävät estävän monia hakemasta apua tai puhumasta kokemuksistaan”, Raita-aho ja Sorjanen kirjoittavat. Ja se on ihan todella hyvä pointti.

Itse ainakin uskon vakaasti, että pettäminen vähentyisi, jos oppisimme luopumaan elämästä joka ei tyydytä meitä. Onnelliset suhteet olisivat todennäköisempiä, jos uskaltaisimme miettiä sitä, miten haluamme rakastaa, sen sijaan että eläisimme automaattisesti yhteiskunnan oletusten mukaisesti.

Pettämistä tai ei, elämä on liian lyhyt onnettomissa suhteissa pysymiseen.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.