Naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainen

Siitä lähtien kun Jennifer Aniston ja Brad Pitt vuosikymmen sitten erosivat, julkkisrevittelyillä elävät mediat ovat sovitelleet Anistonin harteille miehettömän sekä lapsettoman ja siten yksinäisen ja surullisen naisen vittaa. Aniston on jo vuosien ajan joutunut ottamaan kantaa erilaisiin siviilisäätyään sekä lisääntymistään koskeviin keskusteluihin ja nyt, tämän mentyä uudelleen naimisiin, etenkin raskaushuhut ovat ilmeisesti vain yltyneet. Itse asiassa juoruilu ja mediariepotus on mennyt niin pitkälle, että Aniston koki tarpeelliseksi vastata niihin kirjoittamalla aihetta käsittelevän esseen The Huffington Postille.For_The_Record.pngEsseessään Aniston yhdistää etenkin häneen kohdistuneet loputtomat raskausarvelut naisia koskeviin kauneusihanteisiin sekä tähän liittyvään bodyshaming-kulttuuriin, jossa pienintäkin vatsan alueen pömpötystä pidetään suunnilleen maailmanloppuna. Lisäksi raskausspekulaatiot kertovat kulttuurissamme yhä (erityisesti tiettyyn ikään ehtineisiin) lapsettomiin naisiin kohdistuvasta valtavasta pakkomielteestä. Naiseuden ja äitiyden automaattinen yhdistäminen – sekä se lapsettomien naisten ainainen kyttääminen ja jopa tuomitseminen – kertovat juuri siitä Anistoninkin usein kohtaamasta ja edelleen valitettavan yleisestä ajattelutavasta, jonka mukaan nainen on jollakin tavalla epäonnistunut tai vähintäänkin puutteellinen mikäli tämän elämässä ei ole lasta tai miestä (tai, herra paratkoon, kumpaakaan).

Kuten Aniston osuvasti kirjoittaa:

This past month in particular has illuminated for me how much we define a woman’s value based on her marital and maternal status. The sheer amount of resources being spent right now by press trying to simply uncover whether or not I am pregnant (for the bajillionth time… but who’s counting) points to the perpetuation of this notion that women are somehow incomplete, unsuccessful, or unhappy if they’re not married with children. … Here’s where I come out on this topic: we are complete with or without a mate, with or without a child.

Anistonin teksti resonoi omien viimeaikaisten mietteideni ja kokemusteni kanssa, sillä kesä on usein sukujuhlineen ja muine vastaavine kokoontumisineen monille pari-kolmekymppisille naisille vähän tuskallista aikaa. Tätejä, setiä, mummoja ja serkun kummin kaimoja kiinnostaa kaikkia niin perkeleesti, että koskas sitä jälkikasvua alkaa putkahdella maailmaan. Kun juhlissa koppasin sukulaislapsen syliin, alkoivat kommentit välittömästi: Hyvä että harjoittelet, että osaat sitten kun on niitä omia! Kaverin lapsen kanssa leikkiessäni: Eikös olekin ihana – varmaan tekee jo mieli tuollaisia itsekin! Jos olisin saanut kympin joka kerta kun joku tiedusteli milloin ajattelin vihdoinkin hankkia niitä lapsia, voisin tällä hetkellä olla jossakin eksoottisessa lomakohteessa ruskettamassa raskauden sijaan liiasta herkuttelusta pömpöttävää vatsaani.

Jokainen aihetta koskeva kommentti myös pakottaa minut käymään kerta toisensa jälkeen sen monin tavoin epämukavan keskustelun, jossa kerron etten itse asiassa tahdo lapsia, en nyt enkä ensi vuonna enkä ikinä, ja sitten koetan vastailla kärsivällisesti kun minulle vängätään siitä miten mielipiteeni voi vielä muuttua. Mikä ihme siinä on, että tällaisista asioista on edes lupa udella? Sekä minä että Jennifer Aniston taisimme molemmat joskus kuvitella kohtumme kuuluvan ihan vain meille itsellemme. Silloin emme vielä ymmärtäneet, että noin puolella maapallon populaatiosta tuntuu olevan sitä koskevia kommentteja hihassaan – ja että esimerkiksi päätös jättää äitiys kokematta saattaa johtaa varsin kovasanaiseen palautteeseen ja jopa varoituksiin siitä miten elämän tarkoitus tulee meillä jäämään täyttymättä.

Siispä: Ystävät, sukulaiset, lehtimiehet, juorupalstailijat ja ihan kaikki muutkin – lakatkaa kyttäämästä raskausmahoja. Lakatkaa kyselemästä milloin lapseton nainen on ajatellut vihdoin hankkia jälkikasvua. Ja jos joku sanoo ettei halua lapsia, niin lakatkaa nyt jumalauta jankuttamasta. Me voimme olla oikein onnellisia ilman lasta ja jopa miestä, kiitosta vain. Monet meistä eivät yksinkertaisesti kaipaa näistä toista tai kenties kumpaakaan.

We don’t need to be married or mothers to be complete. We get to determine our own “happily ever after” for ourselves.

Word, Jennifer. Word. Meistä yksikään ei tarvitse avioliittoa tai vanhemmuutta ollakseen jollakin tavalla kokonainen. Kumppani tai perhe voivat tuoda sellaisia kaipaavan elämään paljon lisäarvoa, mutta kokonaisia ihmisiä me olemme kaikki jo ihan itsessämme.

Kyllä, jopa me naiset.

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:Kupeiden hedelmä: Naiset tahtovat aina lapsiaPäivän pohdinta: Lapsia vai ei?Yöpöydällä: No kidding – Women writers on bypassing parenthoodsiviilisääty määrittää naista edelleen

 

Kuva: The Huffington Post

Suhteet Rakkaus Vanhemmuus Ajattelin tänään

Swedish Dads

Ruotsalaisen valokuvaaja Johan Bävmanin projekti Swedish Dads, joka näyttää vanhempainvapaalla olevia isiä jokapäiväisen lapsiperhe-elämän melskeissä, on herättänyt paljon kiinnostusta maailmalla. Vaikka suomalaiseen systeemiin tottuneelle ihmiselle ajatus lapsiaan hoitavasta isästä ei olekaan mitään ennenkuulumatonta, esimerkiksi Jenkeissä kuvat ovat kuulemma kummastuttaneet monia. Vanhemmuuden tasa-arvoinen jakautuminen (heteroperheissä) naisten ja miesten välillä ei siis vieläkään ole todellisuutta, ei vaikka toisinaan niin kuuleekin väitettävän. Osallistuvaa isyyttä näyttämällä ja siten normalisoimalla Bävmanin projekti edistää pienellä – ja visuaalisesti erittäin miellyttävällä – tavalla tämän tasa-arvon toteutumista.

03Swedish_Dads_Photo-JohanBavman.jpg

07_14Swedish_Dads_Photo-JohanBavman.png

13Swedish_Dads_Photo-JohanBavman.jpg

Bävman on kertonut aloittaneensa projektin ollessaan itse kotona poikansa kanssa ja huomattuaan, että vanhemmuutta ei koskaan käsitelty tavalla joka olisi puhutellut häntä ja hänen kokemuksiaan. Niinpä Bävman päätti itse ryhtyä tutkailemaan lasten kanssa kotiin jääviä isiä sekä sitä mitä lasten kanssa vietetty aika miehille merkitsee. Swedish Dads-projekti ei kuitenkaan koostu romantisoiduista ja puleeratuista poseerauksista, vaan päivittäisistä kuvista vanhemmuudesta leikkeineen ja velvollisuuksineen, siivouksineen ja silmäpusseineen. Isyydestä puhutaan yhä edelleen vain harvoin tällä tavalla, läsnäolevana ja täysiaikaisena vanhemmuutena, joka on tasa-arvoista äitiyden kanssa. Valokuvien ohesta löytyvissä lyhyissä tekteissä (joista osan pääsee lukemaan esimerkiksi tästä Buzzfeedin jutusta) monet kuvissa esiintyvät isät puhuvatkin siitä, miten tärkeää useille miehille on (tai olisi) saada olla kotona lastensa kanssa huomattavasti pidempään kuin monien maiden nykyjärjestelmät sallivat. Niinpä Bävmanin tätä usein vähemmälle huomiolle jäävää vanhemmuuden kokemusta valottava projekti on sekä kaunis että erittäin tarpeellinen.

Vanhemmuus liitetään edelleen vahvasti naisiin, ja (tämän ehkä jo tiesittekin) se on monella tapaa ongelmallista tasa-arvon kannalta. Äitiyden korottaminen jalustalle ja äidin ajatteleminen pääasiallisena vanhempana vaikuttaa negatiivisesti muun muassa naisten asemaan työelämässä: koska naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia miehiä useammin, eivät vanhemmuuden kustannukset jakaannu tasaisesti työnantajien sekä esimerkiksi nais- ja miesvaltaisten alojen kesken. Tämä taas johtaa siihen, että monet työnantajat eivät palkkaa nuoria naisia, sillä heidän pelätään jäävän äitiyslomalle ja aiheuttavan sillä firmalle sekä käytännön hankaluuksia että kustannuksia. Lisäksi lasten hoito kotona pienentää naisten tuloja ja johtaa siten myös pienempään eläkkeeseen

Yhtäläisyysmerkkien vetäminen vanhemmuuden ja naiseuden välille vaikuttaa negatiivisesti myös miesten mahdollisuuksiin jäädä kotiin lastensa kanssa. Miesten vanhempainvapaa koetaan edelleen vähän hankalana asiana ja siihen rohkaistaan vain harvoilla työpaikoilla. Lisäksi työyhteisön ja oman ystäväpiirin asenteet saattavat vaikuttaa asiaan: jos sosiaaliset asenteet kertovat kotiin jäävän miehen olevan omituinen, voi kynnys tehdä tällainen erikoisena pidettävä päätös nousta hyvin korkeaksi. (Ei myöskään pidä unohtaa ylemmässä kappaleessa lueteltujen syiden johtavan naisvaltaisten alojen matalampaan palkkatasoon. Monissa pienituloisissa heteroperheissä joudutaankin valitsemaan kotiinjäävä vanhempi tulotason mukaan, ja niin töihin palaa usein mies – riippumatta siitä, miten vanhemmat ihannetilanteessa tahtoisivat perhe-elämänsä järjestää.) Niinpä monet isät kokevat, etteivät saa lastensa ensivuosissa sellaista roolia kuin haluaisivat ja että he jäävät paljosta paitsi ollessaan töissä äidin viettäessä aikaa lasten kanssa. Monet Bävmanin projektissa kuvatut miehet kertovatkin kuulleensa koti-isyyttä koskevaa kummastelua ja jopa epäilyä. Vaikka miehillä onkin siis teoreettinen mahdollisuus jäädä kotiin lastensa kanssa, näin arvolatautuneen valinnan ei voida vielä sanoa olevan ainoastaan yksilön omasta tahdosta kiinni. Monien asioiden on muututtava ensin. Vasta sitten, kun nuorilta naisilta ei työhaastatteluissa tentata vauvasuunnitelmista ja kun hiekkalaatikon reunalla istuvaa isää ei enää ihmetellä, voimme alkaa todella puhua naisten ja miesten tasa-arvoisen vanhemmuuden vähittäisestä toteutumisesta.

Bävman osallistuu tällaisen tulevaisuuden luomiseen herättelemällä keskustelua osallistuvasta, tasa-arvoisesta isyydestä. Siksi onkin ilahduttavaa, että tämän kuvat ja niihin liittyvät kertomukset on nyt koottu myös kirjaksi. Yli 40 isää lapsineen esittelevän Swedish Dad-kirjan voi tilata parilla kympillä Bävmanin nettikaupasta ja suosittelen sitä lämpimästi lahjaksi kaikille vanhemmille tai sellaisiksi aikoville! Kirja lämmittänee erityisesti isäihmisten sydäntä, mutta siitä on ehdottomasti mahdollista diggailla myös muuten – esimerkiksi tämä onnellisesti lapseton lukija vuodatti peräti pari kyyneltä kirjaa lehteillessään ja hankki sen samantien omaa kokoelmaansa koristamaan.

 

Kuvat: Johan Bävman

Kulttuuri Lapset Vanhemmuus Kirjat