Erakoidu vähän ja sitten jatka

Kuten hetkinen sitten kerroin, otin tuossa vähän takapakkia stressinhallinnan ja yleisen fiiliksen kanssa. Ei siihen ollut mitään sen kummempaa syytä – jotenkin vaan olin onnistunut lietsomaan itseni ahdistukseen ja outoon oloon ja siinä sitä sitten oltiin. Taas, vaihteeksi. Oon alkanut tässä viimeisen puolen vuoden aikana melko kärsivälliseksi tyypiksi itseäni kohtaan ja tehnyt kiinnostuneena havaintoja. Mulla vaikuttaisi olevan kaksi vaihtoehtoista perusreaktiota vähän kaikkeen: innolla mukaan heittäytyminen tai palluraksi nurkkaan käpertyminen. Niin ja ehkä vielä se kolmas: whatevö.

Viimeiset pari viikkoa oon ollut pallurana nurkassa, ja se on ihan okei. Oon ollut se tyyppi, joka feidaa kaikki feidattavissa olevat suunnitelmat, ei tartu tilaisuuksiin yolottaa (todistinko juuri lopullisesti olevani kolmenkympin pimeällä puolella käyttäessäni pokkana sanaa yolottaa), välttelee kaikkea ylimääräistä. Se typpi, joka vaatii siirtymistä Nørrebron ihmisiä kuhisevasta puistosta sinne autioon minipuistoon missä se aina kesäisin hengailee – ja sitten ajautuu ahdinkoon, kun sen puun alla jossa se aina kesäisin makoilee, istuukin joku random perhe. Ei siellä viime kesänä ollut ruuhkaa, kun aina vaan tuuli.

 

48CAA780-B45D-48D4-9153-290F6F3FEA49.JPG

4B2E0576-992E-419E-8878-D4DC0D187B60.JPG

 

Niin ovat askeleeni käyneet viltti ja dekkari repussa sinne samaan puistoon, sen saman puun alle, lähes joka päivä. Onneks se oli varattu vain sen yhden kerran. Suoraan töistä, suoraan kirppisruuhkasta, silloin kun viileämmän illan voi jo melkein aistia, silloin kun koko vapaa iltapäivä on vielä edessä, kesäkatuja pitkin vähän epämukavissa kengissä, aina kauheella kiirellä päästä vaan olemaan, lukemaan ja kuuntelemaan lintuja. Välillä oon havahtunut sellaiseen outoon yksinäisyyteen ja ihmetellyt, että mitä mä oikeen tässä touhuan ja miksi tieten tahtoen erakoitan itseäni keskellä kauneinta kesää, mutta sitten taas muistanut että just tätä mä just nyt tahdon. Pysähdy, hengitä ja jatka eteenpäin kun oot siihen valmis.

 

Hiljalleen oon taas alkanut olemaan valmis. Huomaan sen aina siitä, kun sekalainen luovuus alkaa heräillä tai löydän itseni selaamasta uusia suihkusettejä Ikean nettisivuilta. Perjantai-iltojen kohdalle kalenteriin alkaa tupsahtamaan viiniemojeja, käyn salilla, hakeudun ihmisten pariin. Ambivertti on toipunut sosiaalisesta uupumuksestaan ja on jälleen valmis haalimaan ympärilleen kaikkea.

Kappas, ei se ollutkaan mitään kovin vakavaa. Ihan vaan mun tavallista elämää. Jotta en ajautuisi nurkkapalluratilaan heti uudestaan, yritän tulla vähän paremmaksi voimavarojeni säästelyssä ja hengittelyssä. Niin, joskus voisi muistaa hengittää tasaisesti pitkin matkaa eikä havahtua hommaan vasta siinä vaiheessa kun saa paperipussi naamalla haukkoa happea. Koitan korvata jokusen somessa vietetyn, ärsykkeestä toiseen pomppivan tunnin kirjaan uppoutumalla tai muulla hiljaisuudella.

Ja kesät, ne on tehty just siihen, ah. Mulle tulee ainakin sellainen ihanan pehmoinen luku- ja hitailufiilis heti kun lämpömittari kapuaa viitentoista. Ei kun rosé, silloin tuleekin se roséfiilis… Mutta lukeminen sitten perässä 18 asteen kohdalla.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

11026647-3C7E-4C11-88A6-417A7EEF0ABA.JPG

Kommentit (6)
  1. Voi miten ihana saada vertaistukea! Oon toipumassa uupumuksesta ja masennuksesta, ja takapakit on aina yhtä ahdistavia. Vaikka tietäiskin, että ne on vaan kehon tapa huutaa lepoa hektisessä arjessa, niin aina niistä silti meinaa soimata itteään. Ihana tuntea ittensä normaaliksi, kun kuulee, et muillakin stressitilanteissa toipuminen vie aikaa  

    1. Kiva kuulla että tästä oli jeesiä! Oon itsekin huomannut että vertaistuki ja sellaiset ahaa en olekaan ainut joka täällä kompuroi -elämykset on tosi tärkeitä. Takapakit tosiaan ahdistaa, mutta toivottavasti niihin suhtautumista pystyy hiljalleen muuttamaan. Paljon tsemppiä sinne & rentoa kesää <3

  2. Hakkarainen
    16.5.2018, 16:09

    Erakoitumispäivät ovat elinehto (kunhan ne eivät veny päivistä kuukausiksi). Itse möngin kesäksi vanhempieni maatilalle, jossa seuralaiseni ovat pääasiassa nelijalkaisia tai siivekkäitä. Olen saanut ystäviltäni nimityksen ”hullu kananainen”. Olen tyytyväinen, hullut kissanaiset ovat niin last season.

    https://aatenarikka.blogspot.fi/

    1. Aaah en kestä, maatilalle mönkiminen kuulostaa ihan täydelliseltä <3 Jos voisi luottaa Pohjolan kesäsäihin, niin tekisin saman homman. Ja haha – mua on tituleerattu crazy puppy ladyksi, samassa veneessä siis ollaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *