Liki täydelliset viikot
Olen niin onnellinen viimeisestä parista viikosta, ah.
Vauva-arki oli suuri tuntematon ja hemmetin korona vei jalat alta niiltä vähiltäkin suunnitelmilta, mitä kesää varten olin punonut. Vaikka mulla ei ollut juurikaan oletuksia tai odotuksia, niin on tää ollut kesänä vähän blääh. En vaihtaisi pois yhtäkään beben kanssa vietettyä hetkeä, enkä koskaan oo ollut onnellisempi kuin nyt hänen kanssaan – mutta varsinainen kesä 2020, se meni vähän ohi.
Odotin taloelämää kauan kuin kuuta nousevaa, ja sitten eka kesä olikin tällainen outo. Nurmikkomme on kuivunut pystyyn, rikkaruohot vallanneet pihan, hämähäkit punovat seittejään ikkunankarmeihin eikä ehditä pyyhkiä niitä pois. Ei saatu pystytettyä kuivaustelinettä pihalle, ei kesäilmalta tuoksuvia petivaatteita. Jäi osterit syömättä ja kylmät valkkarit parvekkeella auringonlaskua ihaillen juomatta. Treffit ystävien kesken voi laskea varmaan kahden käden sormin. En muuta tältä kesältä olettanutkaan, mutta ehkä salaa kuitenkin toivoin että oisin saanut aikaan vähän enemmän. Olen kuitenkin niin henkeen ja vereen kesäihminen, kuten blogin nimestäkin kai voi päätellä.
Oon taas saanut huomata, miten hyvää ihmiselle tekee kun jonkinlainen deadline hönkäilee niskaan. Tällä kertaa deadlinena on toiminut ilmassa kaikuva loppukesän tuntu sekä poikaystävän duuniin paluu. Tuli sellainen olo, että nyt pitää ottaa ilo irti vikoista hellepäivistä, lämpimistä illoista, siitä kun voi kävellä pihassa varpasillaan. Vauvakin on tosiaan jo sen verran kasvanut, että häntäkin on voinut retuuttaa mukana loppukesän iloissa vähän enemmän. Ja voi että, kuinka kivaa meillä onkaan ollut.
Oon yhä mennyt vauvan kanssa sänkyyn iltaisin tosi aikaisin. Pussailen pikkuistani loputtomasti ja annan hänen höpötellä itsensä uneen, katselen samalla kuinka meidän uudet valkoiset verhot lepattavat pehmeässä tuulessa. Kuuntelen kaukaa kantautuvaa huminaa, se tulee mereltä, veneiden moottoreista. Joskus kuulen kuinka vesiskootterit hyppivät aalloilla, se kuulostaa hauskalta. Tuntuu onnekkaalta, että sänkyyn kantautuu eloisa kesäinen meri yläkerran naapurin ysärihittien sijaan.
Parina iltava viikossa ollaan hipsitty poikaystävän kanssa makuuhuoneen parvekkeelle drinkeille vauvan nukahdettua. Yksi hekumallinen lasillinen kylmää proseccoa samalla kun jutellaan vauvasta, elämästä ja tulevasta. Joskus ei juuri mistään, katsellaan hiljaa merta ja vesiväreillä maalattua taivasta. Sitten ysin maissa menen nukkumaan, että jaksan vauvan öiset kikkailut.
Ollaan käyty viime aikoina tosi usein brunssilla, ihan vaan koska miksi ei. Muutama kuukausi hujahti vauvan ehdoilla omassa keittiössä kokkaillen (lol, jos sitä secoilua voi kokkailuksi kutsua), mutta yhtäkkiä tuosta pienestä punatukkaisesta tytöstä on kehkeytynyt aika hyvää brunssiseuraa. Hän istuu aikansa sylissämme vuorotellen, ihmettelee värikkäitä hedelmiä ja pulleita sämpylöitä, simahtaa sitten tyytyväisenä vaunuihinsa tai ravintolan penkille. Ja meistä vanhemmista tuntuu vähän enemmän normaalilta, entiseltä.
Kävinpä vauvan kanssa kaksin Köpiksessäkin, uskokaa tai älkää. Syötiin pikainen lounas Torvehalleneilla, shoppailtiin vähän (tarvitsin uuden asun, sillä pikainen lounas Torvehalleneilla päätyi syliini) ja sitten treffattiin Susa kanaalin varrella. Join puolikkaan Aperol Spritzin beben nukkuessa ja sitten lähdettiin junalla kotiin. Päivä oli yksi kesän kivoimmista.
Oon myös kesän loppua kohti ehtinyt nauttia pihastamme enemmän. Viettänyt aikaa aurinkotuolissa sisustuslehtiä selaillen, kuplavettä juoden, viimeisiä kukkia maljakkoon poimien. Ikioma aika alkaa hiljalleen palata kuvioihin muutaman superintensiivisen vauvakuukauden jälkeen – ja kylmän proseccon lailla se maistuu paremmalta kuin koskaan.
Eli juu. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet just se mitä mä tarvitsin, täydellinen finaali ajanjaksolle jota en koskaan unohda, mutta jolta en juuri mitään muista. Se siirtymävaihe syksyyn, kun alkaa tuntua että on saanut kesästä tarpeekseen.
—
Facebook | Bloglovin | Instagram