Vauva täytti 3 kk ja poskeni ovat kipeät hymyilystä

Kirjoitan tätä vauvanhehkutuspostausta pienellä varauksella, koska viimeisen noin viikon ajan tyyppi on osoittanut merkkejä uhkaavasti heikentyvistä unenlahjoista. Siinä missä edelliset viisi viikkoa meni helposti kymmenen tunnin yöunilla, sisältäen kaksi korkeintaan vartin mittaista ruokailua, on bebe heräillyt nyt jopa 2,5 tunnin välein syömään – ja syönyt öisin puolikin tuntia kerralla. En oo aiemmin oikein ymmärtänyt mitä se sellainen tiheän imun kausi oikein tarkoittaa, mutta nyt taidan tietää.

Silläkin uhalla, että epäilen vauvan punovan katalia juonia jaksamiseni sekä mielenterveyteni menoksi, on pakko sanoa että kolmen kuun kohdalla hän vasta ihana onkin! Ennen vauvan tuloa mua jännitti moni asia; muun muassa se, miltä tuntuu luopua vapaudesta joksikin aikaa ja pistää vauvelin tarpeet tyystin omieni edelle. Oloa ei ainakaan helpottanut perhe-elämän ”huono julkisuuskuva” ja se, että joka tuutista aina toitoteaan miten rankkaa kaikki vauvan kanssa on. Vaikka lasta kovasti toivoinkin, olin silti varautunut tuohon mystiseen rankkuuteen ja sinnittelyyn, siihen että negatiivisia puolia olisi myös paljon. Nyt on monta kuukautta yhteistä eloa takana ja yhä odottelen tuota rankkuutta alkavaksi, sillä meillä on sanalla sanoen superihanaa. Ei koko ajan, ei kahdelta aamuyöllä kun haluan nukkua enkä olla ruoka-automaatti, mutta 95% ajasta superihanaa.

Joo, olen välillä ihan hemmetin väsynyt, mutta sellaista se nyt vaan on.

Vauva otti valtaisan kehitysharppauksen kahden kuun hujakoilla, eikä vastaavaa olla sen jälkeen vielä uudestaan nähty. Mutta hitaasti ja varmasti hän viilaa taitojaan joka päivä, oppii uutta, voimistuu, kasvaa, kehittyy, leikkii, testailee eri tapoja kommunikoida (ja komentaa!). En vielä osaa sanoa, mikä näkemästäni on häntä itseään, hänen ihkaoikeaa persoonaansa joka tulee olemaan palanen hänen aikuistakin minäänsä, ja mikä ihan vaan geneeristä vauvailua. Mutta olen ainakin huomaavinani tiettyjä korostuvia piirteitä, hiljalleen hahmottuvia raameja siitä tyypistä joksi hän on kasvamassa. Ja kyseinen tyyppi on parasta maailmassa.

Joka päivä koen rinnan lämmöllä täyttävää kiitollisuutta siitä, että saan katsoa tämän vauvelin kasvua ihan vierestä. Olla hänen ikioma äiti. Ja pussailla noita palleroisia poskia niin paljon kuin suinkin tahdon, vaikka 800 kertaa päivässä (mikä lieneekin lähellä päivittäistä keskiarvoa).

Viime aikoina on tapahtunut muutama isompi mullistus beben elämässä.

  • Erityisen kiva sellainen meidän vanhempien vinkkelistä on se, ettei vauva oo enää muutamaan viikkoon saanut päiväretkillä loputtomia itkukohtauksia, vaan rauhoittuu läheisyydellä tai ruokkimisella omaksi tyytyväiseksi itsekseen. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ollaan rohkaistuttu taas puuhailemaan enemmän kaikkea kodin ulkopuolella, kun ei tartte aina vauvan huudon takia luikkia häntä koipien välissä himaan. Ikään kuin bebe olisi viimein hiffannut, että hän on myös kaupungilla turvassa meidän kanssa, eikä vaunuissa makoilu tuntia kauempaa olekaan hengenvaarallista.
  • Valtavan suurelta tuntuva muutos, etenkin mulle, on se että ollaan hiljalleen alettu testaamaan pulloruokintaa! Maidon pumppaaminen sujuu oikein helposti ja meidän yllätykseksemme vauva hyväksyi pullon isänsä tarjoamana heti ensi yrityksellä. Hyvä puoli tässä on se, että saatan siis tulevien viikkojen aikana saada lisää omaa aikaa ja jopa päästä kaupungille drinkeille frendin kanssa – huono puoli se, että olen korvattavissa ja pikkuiseni itsenäistyy ja yhyyyyyyyyyy. Itkuhan siitäkin taas pääsi, kun lapsonen tyytyväisenä imeskeli pulloa vuorostaan syvälle isänsä silmiin tapittaen 😀 Äitiys on emotionaalisesti todella kimuranttia aikaa, olen huomannut.
  • Ja sitten vielä suosikkini – vauva on alkanut nauramaan! Kovin harvoin ja valikoidusti, mutta silti. Voin vakuuttaa, että maan päällä ei missään nimessä ole mitään suloisempaa tai hauskempaa.

Sanoisin, että tässä kolmen kuun kohdalla vallitsevin tunne vauvan kanssa on ilo. Mun posket on päivittäin kipeänä hymyilystä ja virnistelystä, ja se on ihanaa. Miten onnekas olenkaan, että saan olla vielä kahdeksan kuukautta himassa pitämässä hauskaa?

P.S. Mitä mieltä olette tällaisista sekalaisista, rönsyilevistä (vauva)postauksista ilman varsinaista punaista lankaa? Jatkoon vai ei jatkoon? 😀

P.P.S. Yritän riipiä kasaan myös ei-vauva-aiheisia juttuja, mutta se on yhä hieman hankalaa koska hengaan beben kanssa kellon ympäri. Mutta nyt on tosiaan tuttipullo kehissä, eli ehkä tilanteeseen tulee hiljalleen muutos.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (4)
  1. Se tunne kun vauvalla menikin tosi hyvin jonkun toisen hoivissa!!! Ihanaa ja kamalaa samaan aikaan. Niin katkeransuloista, niin kuin melkein kaikki asiat vauvan kanssa. 😍😭

  2. Mamakollega
    2.8.2020, 12:08

    Ai että on kiva lukea näitä postauksia, vain hieman nuoremman vauvan äitinä ☺️ Lisää näitä! Miten handlaatte vaipanvaihdon öisin vai onko sille tarvetta? Siis ilman,että vauva herää? 😅 Kaverin puolesta kyselen 🤪

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *