Lähde, ennen kuin sinusta tulee m*lkku

Joskus aiemmin, monia vuosia sitten, oon pari kertaa ajautunut niin ahtaalle, että pitkään jatkunut turhautuminen on tehnyt musta normaalia itseäni ikävämmän ihmisen. Jotenkin en oo uskaltanut lähteä, vaan roikkunut mukana aivan liian kauan. Uskon, että tää on tuttu ilmiö monelle meistä. Kun joutuu tilanteeseen, jossa on lopulta hyvin kaukana siitä ihanneminästään. Eivät ole ylpeitä hetkiä moiset.

Tässä viimeisen vuoden sisään useampikin ystävä on ollut vähän samanlaisissa loukuissa, duuneihin ja pari- tai muihin suhteisiin liittyen. Turhautumista, kiukutusta, taisteluväsymystä, umpikujaoloa, pelkoa, epävarmuutta, hommien kärjistymisiä, kaikkea sellaista ei-hauskaa. Oon heitä neuvonut omalla kokemuksen syvällä rintaäänelläni:

aika kauan voit roikkua mukana ja vielä yrittää, mutta lähde hyvä ihminen ennen kuin susta tulee m*lkku.

Mun mielestä tämä ohjenuora sopii aika moneen tilanteeseen, ja voisin sen vaikka printata ja kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Että muistaisi jo kauan ennen kuin astelee moisia pitkittyneitä tilanteita päinkään.

 

IMG_2031.JPG

IMG_2030.JPG

 

Mun blogi ei oo mikään hattarapaikka, ei kovin kiilloteltu tai filtteröity, mutta ei tänne silti kauheesti negatiivisia hommia päädy. Kertoilen toki kohtaamistani haasteista ja hankaluuksista, mutta pyrin pitämään sävyn ellen positiivisena niin ainakin optimistisena. Ennen kaikkea tahdon tän olevan teille kiva paikka pistäytyä – ja itselleni hetki keskittyä hyvään, kauniiseen tai hauskaan. Mutta nyt täytyypi tunnustaa, että viime viikkoihin on mahtunut aivan liikaa kaikkea negatiivista, pahaa mieltä aiheuttavaa, ahdistavaa, pelottavaakin, täällä kulisseissa. Vikat seitsemän päivää ovat olleet oikea grand finale, ja tunnustan pillittäneeni parinakin iltana.

Osa näistä hommeleista on sellaisia joihin ei voi itse vaikuttaa, lähipiiriä ravistelleita juttuja, epäonnisia sattumuksia ja muuta joka ei oo mun käsissäni laisinkaan. Mutta siihen päälle kun liisteröi vielä yhden kerroksen kaikkea shaibaa, jota oon itse elämääni päästänyt, ollaankin tilanteessa jossa elo tuntuu kohtuuttoman raskaalta ja on ollut haastavaa olla koko ajan kiva kaikille. Makasin perjantai-iltana sängyssä unta odottaen, viikon surut vielä rintaa painaen, jo selvästi huolten paremmalla puolen kuitenkin ja mietin:

nyt on taas meikäläisen aika häippästä.

 

IMG_2032.JPG

IMG_2033.JPG

 

Jotta voin olla valmis kohtaamaan elämän silloin tällöin tarjoamat sivallukset vyön alle, täytyy mun huolehtia siitä, että kaikki ylimääräinen pahaa mieltä tuottava on karsittu pois. Sitä on niin paljon vahvempi käsittelemään vaikeuksia ja huonoa onnea, kun ei jo valmiiksi oo ahdistunut kaikesta turhasta möhnästä. On helpompi olla vahva, kun ihon alla poreileva tunne – niin elämästä kuin itsestään henkilönä – on positiivinen.

Nyt siis jääpi taakse pari ärsyttävää juttua ja mä pyhitän seuraavat viikot positiivisen viban luomiseen, itselleni ja ympärilleni. Tällainen muutos lähtee aina itsestä, koska muita ihmisiä tai tilanteita on vähän hankalampi ryhtyä muokkaamaan. En malta odottaa. Eikö ookin hienoa, että vanhoista stipluista on oppinut jotain? Se kai on parasta tässä konseptissa, jota vanhenemiseksi aikuistumiseksi kutsutaan.

On kevyt olo <3

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Oman tyylin, äänen ja paikan löytämisestä

Onnelliseksi tehnyt loppukesän ilta huvimajassa

Erilaisia iltoja ja eri versioita itsestä

A motto, that can be applied pretty much anywhere in life: leave before you become an a**hole.

FOLLOW: FacebookBloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami

Suhteet Sisustus Oma elämä Mieli

Kiusallisimmat sosiaaliset tilanteet osa 2/2

Tänään olisi luvassa toinen ja viimeinen osa kiusallisten sosiaalisten tilanteiden listaukselle. Nyt kun mä näitä tässä oon pyöritellyt ja teidän kommentteja aiempaan postaukseen liittyen lukenut, niin mieleen on tullut vielä monta muutakin tilannetta (elämä vaan on NIIN noloa). Saattaapi siis olla, että kolmaskin osio putkahtaa jossain välissä.

Anyway, tässäpä tämänkertaiset viisi sosiaalista kauhistusta.

”En ees halunnut ehtiä tähän bussiin”

Hyvin harvoin otan yhtäkään juoksuaskelta ehtiäkseni bussiin, metroon tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen, annan mennä ohi vaan ja venaan suosiolla seuraavaa. Koska tiedättekö miksi? No sehän on ihan hirveetä, kun juosta jolkottaa posket hölskyen ja ei ehi kuitenkaan, mutta melkein ehtii. Ja sitten tulee katsekontakti siellä bussissa sisällä istuvaan, ylevästi ikkunapaikan löytäneeseen kansalaiseen, joka on osannut hoitaa asiansa sen verran paremmin ettei nyt sit tarvii läähättää siinä kadulla montaa minuuttia.

Tapetoit naamallesi sellaisen hälläväliä-ilmeen ja katsot kasuaalisti jonnekin vasemmalle, en ees halunnut ehtiä tähän bussiin, ei sen niin väliä. Mutta kyllä sä halusit, kyllä sillä on väliä, kaikki tietää koska kaikki JUST näki kun juoksit.

Surkea kasvomuisti + uusi työpaikka + kampausta vaihtavat ihmiset = !!??!!

Ja se kun alat pikkuhiljaa hahmottamaan, kenet tästä liki kasvottomasta massasta uusia kasvoja (miten ne kaikki voi aina näyttää ihan samalta keskenään ekat kolme viikkoa) oot ehkä nähnyt ennen tai ainakin kuka kuuluu sun omaan tiimiin – ja sitten joku ruoja käy kampaajalla. Tai ajaa parran pois.

Juttelette siinä jostain projektista ja oot melko varma, että tän täytyy olla se yks kenen nimi oli ehkä Harri, muttet uskalla sanoa liikaa, koska oot vaan 73% varma asiasta. Epävarmuus jatkuu, kunnes kuulet jonkun puhuttelevan Harria nimeltä (siis jos se nyt ylipäätään oli Harri) tai kunnes sen parta kasvaa taas tunnistettavaan pituuteen.

 

IMG_2026.JPG

 

Kun on ilmeisesti huomaamattaan mykkä

Tiedätte ne tilanteet, kun keksii kerrankin porukassa jotain nokkelaa sanottavaa ja alkaa kertoa juttua, eikä kukaan kuule. Tulee sopiva hetki ja yrittää uudelleen ja taas, taas perkele, joku muu ehtii ensin ja juttusi lässähtää hiljaisuuteen. Tässä vaiheessa alkaa olla jo noloa, että oot pari kertaa tullut syrjäytetyksi, joten lähdet kolmanteen rundiin tosi määrätietoisesti ja taas! Alat epäillä, ootkohan mahdollisesti mykkä. Neljäs yritys on viimeinen, päätät superkiusaantuneena, ettei tää seurue edes ansainnut kuulla siitä kun sun mummon käsi jäi kerran metron oven väliin ja se ajoi yhden pysäkinvälin kassia pitelevä käsi ovien ulkopuolella heiluen.

Näissä on pahinta se, että seurueessa on aina yksi tyyppi, joka on nähnyt sun säälittävät yritykset. Se tässä vaiheessa tietää, että sun mummo kerran jotain, muttei sekään välitä kuulla enempää.

One step too far

Ja joskus sitä paistattelee seurueen keskipisteenä, naurattaa jengiä jutuillaan, on kuin kala vedessä. Nää sosiaaliset tilanteet on vaan niin mun juttu, sitä ajattelee jo vähän hysteerisenä päässään kun heittää taas yhden nasevan kommentin ja porukka kikattelee. Mutta valitettavasti näissä joskus riehaantuu vähän liikaakin. Varsinkin, kun työpaikan Harrin ja Leenan kasvot alkaa vihdoin tulla tutuksi, lounaallakin on kokenut kuuluvansa joukkoon ja jubailu on muuttunut niiden ihan ekojen viikkojen muodollisuuksista kaksimielisyyksiin.

Silloin se tapahtuu: pullautat ilmoille tuhman läpändeeroksen joka menee pikkasen liian pitkälle, kaikki hidastuu, omat sanasi kaikuu sun korvissa, porukka hymyilee mutta tajuat, että ei taidettukaan sosiaalisesti olla ihan vielä tolla tasolla, päässä kohisee. Hetkonen eiks tää ollutkaan tyttöjen saunailta. Kun sinä yönä makaat unettomana sängyssä kelaillen tuota hetkeä uudestaan ja uudestaan, päätät että jatkossa oot mieluummin vaikka hiljaa.

Siis tää kuulosti paremmalta mun päässä

Edellisen kohdan pikkuserkku on se, kun niinikään innostuneessa tilassa on pitkän aikaa melko supliikki, itsevarmuus karttuu, ääni kovenee ja sitten aivojen ja suun välinen yhteys vaan pettää. Lausuu kirkkaalla äänellä jotain, mikä on omassa päässä kovin selkeää mutta ulos tulee jotain käsittämättömän kömpelöä ja noloa. Taas päässä humisee ja katsoo vähän kuin etäältä omaa kiusaantunutta ilmettään ja juttukavereita, jotka raasut yrittää kohteliaasti näyttää siltä että ne tajusivat sun jutun ja nauraakin vähän mutta kyllä te kaikki tiedätte että metsään meni.

Sinä yönä sängyssä mietit, että jatkossa opettelet puhumaan hitaammin ja käyttäytymään kuten aikuisen kuuluu.

 

IMG_2027.JPG

Kuvat eräältä iltapäivältä, kun yritin näyttää katu-uskottavalta muotibloggarilta, mutta mulla oli ihan jäätävä bad face day ja kaikissa kuvissa oli toi koirankakkapussi taustalla. Mun elämä pähkinänkuoressa. Tulipa näillekin fotoille jotain käyttöä.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Kiusallisimmat sosiaaliset tilanteet osa 1/2

Elämää, kasvikarmaa, aksentteja ja muita ajatuksia

Päivän asu: Kesäpäivä Kööpenhaminassa

Sometimes you should think it before you say it. I mostly don’t.

FOLLOW: FacebookBloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami

Suhteet Oma elämä Raha Höpsöä