Viisi vähän liian kivaa päivää Helsingissä
Vietettiin juuri viisi päivää Helsingissä. Sinne pääsy ja sieltä lähteminen ei oo koskaan ollut vaikeampaa.
Mietittiin ennen reissua tarkasti koronahommia, vaakakupissa painoivat sekä vauvan että riskiryhmään kuuluvien perheenjäsenten terveys sekä Suomessa että Tanskassa. Toisaalta sekin tuntui korvaamattoman tärkeältä, että vauvan suomalaiset isovanhemmat ja mun parhaat ystävät pääsevät tapaaman uuden tulokkaamme hänen ollessaan vielä pikkuinen. Heinäkuun alkupuolella mulle iski salamana kirkkaalta taivaalta oivallus, että Stadiin lähdetään nyt tai ei ehkä pitkiin aikoihin. Koronatilanne on molemmissa maissa tällä hetkellä stabiili ja me ollaan kökitty kuukausikaupalla koko perhe lähes omaehtoista karanteenia muistuttavissa olosuhteissa talossamme kun poikaystäväkin isyyslomailee. Enää pari viikkoa niin poikkis on taas duunissa suuren ihmisjoukon parissa, ja maailmallakin ehtii tapahtua vaikka mitä – ei tosiaan siis voitu luottaa siihen, että syksymmällä uskalletaan matkata yhtään minnekään. Nyt tuntui riittävän turvalliselta ja vastuulliselta reissata, joskin tämäkin matka ois jäänyt tekemättä ilman painavaa syytä.
Kun reissupäätös oli tehty, alkoi sekoilu vauvan matkustusasiakirjan kanssa. Insta-stooreissa oon jauhanut enemmän tästä aiheesta viikkojen varrella, mutta pähkinänkuoressa siis jouduttiin kierteeseen missä en saanut vauvalle passia ilman nimeä, nimeä ilman mun syntymätodistusta, mun syntymätodistusta ilman pitkää odotusaikaa. Lopulta, muutama päivä ennen reissua, saatiin riivittyä nimettömälle lapsiraukalle hätäpassi ja päästiin kuin päästiinkin matkaan. Alkoi jo vaikuttaa siltä että koko passisekoilu oli täysin turha eikä ketään kiinnosta alle kolmikuisen vauvan henkkarit, mutta onneksi niitä nyt sitten Tanskan rajalla palatessa kysyttiin, eli emme kärvistelleet ja maksaneet niistä turhaan.
Mutta niin. Siis. Se reissu. Kaikin puolin oudoin matkakokemus ikinä, pikkuvauvan kanssa ekaa kertaa ylipäätään julkisessa liikenteessä saatika lentokoneessa, kasvomaskit korvia kiristäen. Kaikkea jännittäen, kaikkeen varautuen, ihmeen kaupalla silti viilipyttynä pysyen. Palaan käytännön juttuihin vaikka erillisessä postauksessaan pian.
Stadin matkat tuntuvat aina jotenkin epätodellisilta, lyhyiltä, pitkiltä jaksoilta joiden ajan lilluu jossakin menneen, nykyisen, tutun ja vieraan välimaastossa. En tiedä turrunko niihin koskaan, onko enää ikinä millään tavalla normaali olo kun kävelen Aleksia pitkin tihkusateessa. Uskon että ei. Viimeksi käyskentelin siellä suuren pyöreän vatsani kanssa, varoin liikkumasta liikoja ettei jatkuvasti supisteleva maha innostuisi pullauttamaan bebeä liian aikaisin pihalle. Suomen ensimmäinen koronatapaus oli juuri todettu Lapissa, tilanne vähän jännitti muttei tuntunut koskettavan sen suuremmin Suomea tai Eurooppaa. Nyt mukana oli poikaystävä ja ponteva uusi vauva, kaupungissa oudon hiljaista ja ihmiset pälyilivät meitä, englantia puhuvaa perhettä, epäluuloisesti. Vaikka visiitit aina oudolta tuntuvatkin, niin ei kyllä ihan näin oudolta.
Onneksi yhteen voi aina luottaa: ei oo mitään parempaa kuin heittäytyä vanhojen ystävien keskuuteen, puhua suomea, muistella vuosien takaisia asioita, tuntea tyystin kuuluvansa. Ja kuinka huikeaa olikaan esitellä pieni punatukkainen tyttöni kaikille, nähdä miten loputtoman paljon häntä jo valmiiksi rakastettiin maassa jossa hän kävi vasta ensi kertaa.
Viisipäiväinen reissumme oli ihana, ehkä vähän liiankin ihana. Katsoin ensimmäistä kertaa Helsinkiä tyttäreni silmin ja kaupunki kaikkineen näytti kauniimmalta kuin koskaan. Ehkä sekin vaikutti asiaan, etten tällä kertaa tiedä milloin voimme tai uskallamme seuraavan kerran sinne matkata, reissu kun ei ole nyt omasta aikataulusta tai lompakosta kiinni.
Kun lähdettiin maanantaiaamuna hotellilta, tuntui kuin sydäntäni raastettaisiin ulos rinnasta. Ihka ensimmäistä kertaa näiden viiden vuoden aikana en ihan oikeasti halunnut lähteä, osa musta taisi jopa haluta pysyvästi jäädä. Olin saanut pienen maistiaisen elämästä Stadissa vauvani kanssa, äitiyslomasta suomeksi Suomessa, tutuista tutuimpien rakkaiden keskellä. Tuntui sulalta hulluudelta häippästä paikkaan missä elo on vielä ihan rakennusvaiheessa, vähän yksinäistä jopa. Näin poikaystäväni silmissä lievän paniikin, nytkö toi alkaa katua Tanskaan lähtöä ja vaatii että muutetaan takaisin Helsinkiin.
Onneksi tuntui kuitenkin hyvältä astua taas oman kynnyksemme yli. Ehkä toisaalta tarvitsin reissua kauas pois huomatakseni, että punatiilisestä talosta on tullut koti. Meni ehkä päivä vähän surussa, mutta sitten helpotti. Maailmassa on nyt tosi outo ajanjakso meneillään, mutta tulevina vuosina löydetään varmasti meille sopiva tapa elää kahden kotimaan välillä.
Siihen saakka, so long Stadi <3
—
