Joskus aiemmin, entisessä elämässä, oon ollut sitoutumiskauhuun (siis kauhuun, en kammoon, kuvitelkaa tähän Scream-naamio) taipuvaista sorttia, mutta onneksi oon päässyt siitä ominaisuudesta eroon. Tai ehkä oon vaan niin damn comfy, mihin mä tästä lähtisin. Viime viikkoina mua nimittäin on kovasti muistuteltu siitä, että ellet kohta lähde lätkimään Tanskasta ja tästä elämästäsi, niin jumissa oot muikkeli.

Vaikka oot kuinka comfy elämässäsi, niin tuollaiset ukaasit kieltämättä saa pari kylmää värettä vaeltamaan niskaa pitkin, minullakin.

Ekana oli se keskustelu eläkevakuutusneuvojan kanssa, joka täällä kuuluu oleellisena osana eläkekuvioihin ja siihen näännytkö nälkään kun sitten joskus häippäset työelämästä: niin aiotko muuttaa Tanskasta ennen eläkeikää pois? Se pitäis päättää nyt, koska sitten voin tehdä jotain blaablaa verot something että saat sitten enemmän käteen kun viet kertyneen eläkkeen Tanskasta pois (en enää kuunnellut koska tässä kohtaa aivoissa humisi ja yritin kasuaalisti kyhätä päätöstä siitä, missä kelailin asua 35 vuoden päästä). Ei siinä muu auttanut kuin änkyttää, että ei, kyllä mä asun täällä forever ja oon eläkkeellä täällä ja varmaan kuolen täällä ja en koskaan lähe minnekään ja tuliko tänne yhtäkkiä kuuma pitäiskö vähän avata ikkunaa.

Ja sitten se päivä, kun käppäiltiin poikkiksen kanssa hautausmaalla ja jostain syystä päädyttiin niinkin kevyeen keskustelunaiheeseen, kuin että minne meidät kuoleman jälkeen haudataan. Muistaakseni poikkis puhui meidän yhteisestä rakkaushaudasta tai jotain (mutten taaskaan oikein kuunnellut koska aivoissa jälleen humisi ja kelasin että kyllä mut varmaan pitäisi sitten tuhkata mutta minne ihmeeseen ne tuhkat ripotellaan, tonne Amagerin rantaanko missä kävin kerran kesällä 2015). Koska eihän sitä ikinä tiedä milloin kuolo korjaa, toivottavasti ei kuitenkaan vielä vuosikymmeniin, oli taas pakko päättää jotain äkkiä. Sitten kun oon ollut täällä Tanskassa eläkeläisenä kymmeniä vuosia ja lopulta menehdyn rauhaisasti nukkuessani 103-vuotiaana, niin kyllä puolet mun tuhkista pitää käydä heittämässä Laajasaloon mutta puolet voi pistää siihen köpisläiseen rakkaushautaan.

Kolmantena pisteenä iin päälle vielä se, kun ruvettiin parin Suomen jättäneen expatmimmin kanssa jubailemaan siitä, mitä tapahtuu jos me saadaan meidän miesten kanssa lapsia täällä heidän kotimaassaan ja sitten käykin hassusti ja tulee ero (jota tietysti ei uskota eikä toivota tapahtuvan, mutta jos tän hetken ja tuhkien ripottelun välillä on hyvällä tsägällä se 70 vuotta, niin you never know). Tultiin siihen tulokseen, että Tanskassa syntyneitä ja koko ikänsä eläneitä, Tanskan kansalaisuuden omaavia lapsia, joilla on rakastava tanskalainen isä ja isänpuoleinen muu perhe, ei hevillä täältä roudata esimerkiksi Suomeen jos Stadi alkaakin mutsia kiinnostella. Meille valkeni, että jos saadaan näiden ukkeleiden kanssa jotain niinkin pikkuisen, suloisen ja viattoman oloista kuin 1 kpl vauveleita, ollaan me täällä vähintään sitä seuraavat 18 vuotta – tapahtui mitä tapahtui. Joka sikäli on tietysti ihan kätevää kun täällä on jo se eläke ja hautapaikka.

Tajuatko mihin soppaan oon itseni pistänyt, kysyin F:lta tuossa eräänä päivänä aamukahvien äärellä. Aamukahvit on muuten hyvä paikka ottaa esille kaikkea tosi suurta ja vakavaa, koska aamuisin kaikki tuntuu aina vähän vähemmän dramaattiselta kuin iltaisin. Käytiin yksi niitä keskusteluja, joihin ei oikein voi saada mitään kunnollista loppuratkaisua, mutta se oli silti hyvä käydä. Ikinä ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu, mutta just nyt meitä kiinnostelee se yhteinen rakkaushauta 70 vuoden päässä (tai no musta on siellä vaan puolet ja puolet Laajikassa) ja se riittää. Sen on vähän pakko.

Puuh.

LUE MYÖS NÄMÄ:

Suuri unelmani, joka tuskin koskaan toteutuu

10 syytä muuttaa Kööpenhaminaan

Lohduton hotellivieras vanhalla kotikadulla

—

Suddenly I realize that I’m about to commit myself to Denmark – BIG TIME.

—

FOLLOW: Facebook – Bloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami