Yksinkertaisuus on kultaa – brunssilla ja elämässäkin

Uudenlaisen elämän myötä niinkin tärkeä kulmakivi kuin brunssi on täytynyt ajatella uudestaan. Voi niitä aikoja kun viikonloppuaamut alkoivat runsailla ja viimeistellyillä brunsseilla, joiden parissa istuskeltiin kiireettömästi jopa tuntikausia. Yksi ruokalaji lämpeni uunissa, toista sekoiteltiin pannulla ja kolmas surisi blenderissä. Kahvia kului kuppikaupalla. Joskus brunsseiltiin kavereiden kanssa, joskus rauhaisasti kaksistaan ja joskus miehen nukkuessa valmistin pieteetillä luksusaamiaisen ihan vain itselleni.

Tilanteet ja tarjottavat vaihtelivat, mutta siihen saattoi luottaa ettei kukaan itkenyt, kiljunut, heitellyt astioita tai ainakaan puklannut päälle. Tosiaan, ajat ovat muuttuneet.

Vauvan syntymän jälkeen kului kuukausia ennen kuin edes muistin brunssien olemassaolon. Oli nääs vähän muutakin mietittävää. Mutta hiljalleen, uudenlaisen elon rutinoiduttua, aloin kaiholla muistella noita aikoja. Etenkin miehen palattua taas töiden pariin oon alkanut kaipaamaan viikonloppuaamujen yhteisiä hetkiä.

Tiedän senkin päivän vielä koittavan kun meillä on taas aikaa hifistellä smoothiebowlien ja uunimunakkaiden kanssa, mutta tällä hetkellä yksinkertaisuus on kultaa. Vauva nukkuu päiväunensa usein 45 minuutin pätkissä – aika jossa vanhempansa ehtivät vaikka mitä, mutteivät silti juuri mitään.

Kun mietin menneiden vuosien brunsseja, niin ehkä kaikista parhaiten ovat jääneet mieleen erinäiset pikku majatalot eri puolilla Italiaa. Simppeleitä, laadukkaita, kauniita ruokalajeja, vain muutamaa eri sorttia. Visuaalisesti miellyttävät puitteet, se tietynlainen tunnelma. Niin brunssilla kuin elämässä muutenkin vähemmän tosiaan on enemmän – ja kauniit astiat, lautasliinat sekä muut yksityiskohdat ovat mielestäni puoli kokemusta.

Vaikka olisi olevinaan kuinka kiire tahansa, lähes samassa ajassa laittaa pöydän koreaksi ja tekee aamusta elämyksellisen sen sijaan että hotkii rahkaa tiskipöydän äärellä seisten.

Oon jo vuosikausia hamstrannut kotiimme kauniita tarjoiluastioita ja muita kattausta somistavia härpäkkeitä, mutta kankaiset lautasliinat meiltä vielä puuttuivat. Sitten kuvaan astui ihana kotimainen HEMPEA ja nyt meillä on ajattoman kauniit hamppukankaiset lautasliinatkin, mitä ylpeänä esitellä. En osannut ajatella miten suuren eron kattaukseen lautasliinat oikeasti tekevät, mutta kyllä vain. Niihin kannattaa panostaa.

Ja ah kuinka mukava ajatus, että nyt kun kaapista laadukkaat ja kestämään tehdyt lautasliinat löytyvät, ei meidän tarvitse ostaa niitä enää koskaan uudestaan. Tässä on meidän brunssipöydän – ja toki ruokapöydän muutenkin – partner in life.

On jotenkin erityisen aikuinen olo 😀

Uudet upeat lautasliinamme on tosiaan valmistettu pellavaa ulkonäöltään muistuttavasta, ympäristöystävällisestä hampusta. Hampun kasvatuksessa ei käytetä torjunta-aineita, lannoitteita tai keinokastelua ja hamppu on biohajoavaa. Lisäksi hampun viljely parantaa maaperän laatua. Kankaiden valmistuksessa ei ole käytetty kemikaaleja ja värjäykseen käytetään vain myrkyttömiä värejä. Kankaan materiaali on kasvatettu luonnonmukaisesti Romaniassa, jossa työntekijöillä on turvalliset olosuhteet. Tuotteet ommellaan pienissä ompelimoissa Rovaniemellä ja Ivalossa.

Erityisen eettinen valinta siis kyseessä, eli voimme nauttia brunssimme hyvällä omallatunnolla – lautasliinojen laadusta, pehmeydestä ja kauneudesta tinkimättä.

Pelkistettyyn brunssiin mulla tätä nykyä riittää aikaa, mutta silityspuuhiin sentään ei (oon muutenkin aina ollut sitä mieltä, että elämä on liian lyhyt silittämiseen). Kuvissa näkyvät liinat ovat päässeet siis pöytään suoraan pyykinkuivaustelineeltä, ja näyttävät just siltä miltä pitääkin. Ihanan helppoa.

HEMPEAsta ja hampusta materiaalina voit lukea lisää täällä.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Koti Ruoka ja juoma Sisustus Ystävät ja perhe

Viimein hetkeksi pysähtynyt

Tajusin jokunen päivä sitten jotakin hassua: tämä on eka kerta aikuiselämässäni, kun en tavoittele tai odota käytännössä yhtään mitään. Niin kauan kun jaksan muistaa, oon nimittäin aina venaillut jotakin tai haihatellut jonkun asian perään.

Parikymppisenä odotin kuumeisesti tapaavani kivan miehen, kenen kanssa voisin alkaa seukata (vaikka tiedostan nyt, etten todellakaan ollut valmis mihinkään vakavampaan ennen kuin vasta joskus 26-vuotiaana). Sitten lopulta erään kivan tanskalaisen miehen tavattuani venailin että päästäisiin suhteen alkuaikojen karikoista ylitse ja muutettaisiin yhteen, mikä lopulta puolitoista vuotta ensitreffiemme jälkeen tapahtui. Sitten aloinkin odotella Köpikseen muuttoa, tanskalaisen uran lutviutumista ja pysyvää Köpis-kotia. Älkää edes muistuttako niistä synkistä ajoista, kun venailin raskaaksi tuloa tai sitä, että saisin terveen vauvan turvassa syliini. Viime vuosien aikana oon toki duunien ja vauvan ohella haikaillut myös talon perään, ja sitäkin me aikamme metsästettiin – ja lopulta kauppojen teon jälkeen venailtiin huimat seitsemän kuukautta ennen kun saatiin avaimet käteen.

Kyllä, odotuksesta ja tavallaan huomiselle elämisestä on tullut mulle tapa.

On vaikea kuvailla sitä maagista tunnetta, mikä valtasi kehoni ja mieleni kun pieni sisukas tyttäreni huhtikuun lopulla laskettiin syliini ja ajettiin rakkauspäissämme sairaalasta uuteen taloon perheenä. Oli kuin sadan kilon paino, tuhannet odotukset, stressinaiheet ja pinnalliset haaveet olisivat sillä sekunnilla muuttunut tomuksi ja kadonnut harteiltani. Pysyvästikö – tuskinpa. Mutta sillä hetkellä ja sitä seuranneina kuukausina oon elänyt ihan tässä vaan. Niin kauan kun minulla on hänet, ja hänellä kaikki hyvin, mulla on kaikki. Kaikki.

Voin haluta kaikenlaista, mutten tarvitse enää mitään muuta. En odota tällä hetkellä mitään tiettyä juttua tapahtuvaksi, sitä vaan että saan toivottavasti elää tyttöni kanssa, hänen vaiheitaan seuraten, pitkän kivan elämän. Näyttää hänelle vuodenaikoja, juhlapäiviä, arjen iloja, sitä miten harmin jälkeen koittaa aina mukavat ajat. Pieni tyttöni on tuonut mun elämään äärettömän paljon iloa, onnea ja sisältöä, mutta yksi suurimmista siunauksista on se että pääsin hänen siivellään kaikkien näiden vuosien jälkeen hetkessä elämisen makuun.

Näin jälkikäteen mietittynä viimeiset kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäkin vuotta tuntuvat hengästyttäviltä. Miten mä oikein jaksoin kahlata sen kaiken läpi?! Vaikka vauva vielä vähän valvottaakin, koen huojentavaa levollisuutta verrattuna entiseen olotilaan. On kaikin tavoin rennompi olla.

Muistan kun reilut pari vuotta sitten kirjoitin tämän postauksen, jossa haaveilin pysyvämmästä paikasta tässä maailmassa. Silloin kirjoitin näin: En oikein itsekään tiedä miksi, muuten kuin että rakastan merta yli kaiken ja tahdon mahdollisimman kauas kaikesta. Kun tästä vinkkelistä tarkastelee, eivät mun talohaaveet rannan läheltä, jostain tuolta skutsista, oo ihan niin absurdeja kuin miltä ne välillä tuntuu. Ehkä mä vaan etsin mun happy placea, sellaista jonne mä malttaisin pysähtyä pidemmäksi aikaa. Muistan tuon ajan tunneskaalan, hiljalleen päätä nostavan väsymyksen elämän raamien jatkuvaa liikettä kohtaan. En tuolloin vielä ollut ihan varma siitä mitä elämältäni ja kodiltani halusin, mutta nyt huomaan että aika paljon tuon ajan höttöisistä mietteistä ovatkin tänään tosielämää.

En usko, että osaisin yhtälailla arvostaa tätä kaikkea ja nauttia tämänhetkisestä tilanteestani täysin siemauksin ilman sitä pitkää matkaa, joka mut tänne kuljetti. En niinikään usko, että haihatteluun taipuvainen perusluontoni on pysyvästi näin seesteiseksi muuttunut (jospa tälleen vaivihkaa tunnustan salaa jo haaveilevani isommasta talosta).

Mutta tottavie, tänään, tänä syksynä, kaikki on täydellistä justiinsa näin. Se tuntuu ihanalta, sielun pohjassa saakka. Olen viimein hetkeksi pysähtynyt.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus