Viimein hetkeksi pysähtynyt

Tajusin jokunen päivä sitten jotakin hassua: tämä on eka kerta aikuiselämässäni, kun en tavoittele tai odota käytännössä yhtään mitään. Niin kauan kun jaksan muistaa, oon nimittäin aina venaillut jotakin tai haihatellut jonkun asian perään.

Parikymppisenä odotin kuumeisesti tapaavani kivan miehen, kenen kanssa voisin alkaa seukata (vaikka tiedostan nyt, etten todellakaan ollut valmis mihinkään vakavampaan ennen kuin vasta joskus 26-vuotiaana). Sitten lopulta erään kivan tanskalaisen miehen tavattuani venailin että päästäisiin suhteen alkuaikojen karikoista ylitse ja muutettaisiin yhteen, mikä lopulta puolitoista vuotta ensitreffiemme jälkeen tapahtui. Sitten aloinkin odotella Köpikseen muuttoa, tanskalaisen uran lutviutumista ja pysyvää Köpis-kotia. Älkää edes muistuttako niistä synkistä ajoista, kun venailin raskaaksi tuloa tai sitä, että saisin terveen vauvan turvassa syliini. Viime vuosien aikana oon toki duunien ja vauvan ohella haikaillut myös talon perään, ja sitäkin me aikamme metsästettiin – ja lopulta kauppojen teon jälkeen venailtiin huimat seitsemän kuukautta ennen kun saatiin avaimet käteen.

Kyllä, odotuksesta ja tavallaan huomiselle elämisestä on tullut mulle tapa.

On vaikea kuvailla sitä maagista tunnetta, mikä valtasi kehoni ja mieleni kun pieni sisukas tyttäreni huhtikuun lopulla laskettiin syliini ja ajettiin rakkauspäissämme sairaalasta uuteen taloon perheenä. Oli kuin sadan kilon paino, tuhannet odotukset, stressinaiheet ja pinnalliset haaveet olisivat sillä sekunnilla muuttunut tomuksi ja kadonnut harteiltani. Pysyvästikö – tuskinpa. Mutta sillä hetkellä ja sitä seuranneina kuukausina oon elänyt ihan tässä vaan. Niin kauan kun minulla on hänet, ja hänellä kaikki hyvin, mulla on kaikki. Kaikki.

Voin haluta kaikenlaista, mutten tarvitse enää mitään muuta. En odota tällä hetkellä mitään tiettyä juttua tapahtuvaksi, sitä vaan että saan toivottavasti elää tyttöni kanssa, hänen vaiheitaan seuraten, pitkän kivan elämän. Näyttää hänelle vuodenaikoja, juhlapäiviä, arjen iloja, sitä miten harmin jälkeen koittaa aina mukavat ajat. Pieni tyttöni on tuonut mun elämään äärettömän paljon iloa, onnea ja sisältöä, mutta yksi suurimmista siunauksista on se että pääsin hänen siivellään kaikkien näiden vuosien jälkeen hetkessä elämisen makuun.

Näin jälkikäteen mietittynä viimeiset kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäkin vuotta tuntuvat hengästyttäviltä. Miten mä oikein jaksoin kahlata sen kaiken läpi?! Vaikka vauva vielä vähän valvottaakin, koen huojentavaa levollisuutta verrattuna entiseen olotilaan. On kaikin tavoin rennompi olla.

Muistan kun reilut pari vuotta sitten kirjoitin tämän postauksen, jossa haaveilin pysyvämmästä paikasta tässä maailmassa. Silloin kirjoitin näin: En oikein itsekään tiedä miksi, muuten kuin että rakastan merta yli kaiken ja tahdon mahdollisimman kauas kaikesta. Kun tästä vinkkelistä tarkastelee, eivät mun talohaaveet rannan läheltä, jostain tuolta skutsista, oo ihan niin absurdeja kuin miltä ne välillä tuntuu. Ehkä mä vaan etsin mun happy placea, sellaista jonne mä malttaisin pysähtyä pidemmäksi aikaa. Muistan tuon ajan tunneskaalan, hiljalleen päätä nostavan väsymyksen elämän raamien jatkuvaa liikettä kohtaan. En tuolloin vielä ollut ihan varma siitä mitä elämältäni ja kodiltani halusin, mutta nyt huomaan että aika paljon tuon ajan höttöisistä mietteistä ovatkin tänään tosielämää.

En usko, että osaisin yhtälailla arvostaa tätä kaikkea ja nauttia tämänhetkisestä tilanteestani täysin siemauksin ilman sitä pitkää matkaa, joka mut tänne kuljetti. En niinikään usko, että haihatteluun taipuvainen perusluontoni on pysyvästi näin seesteiseksi muuttunut (jospa tälleen vaivihkaa tunnustan salaa jo haaveilevani isommasta talosta).

Mutta tottavie, tänään, tänä syksynä, kaikki on täydellistä justiinsa näin. Se tuntuu ihanalta, sielun pohjassa saakka. Olen viimein hetkeksi pysähtynyt.

Facebook | Bloglovin | Instagram

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe vanhemmuus
Kommentit (1)
  1. Ttiinatuulia
    14.10.2020, 18:10

    Niin ihana teksti ja varmasti ennen kaikkea toi fiilis 🥰

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *