Viime viikonloppuna, kun te kaikki paistattelitte ties missä uimarannoilla ja terasseilla pitkin Pohjolaa, olin mä yhdistetyllä työ- ja rakkausmatkalla sateen pieksemässä Milanossa. Kuulostaapa tosi epäilyttävältä… eli siis mä olin siellä työmatkalla, johon yhdistettiin F:n kanssa viikonloppureissu koska why not. Me majailtiin pari yötä pikkuisessa BnB:ssa, josta sitten siirryin työnantajan buukkaamaan asuntoon keskustan toiselle puolelle. Viikonloppu oli ollut suhteellisen uuvuttava, joten kun F suuntasi lentokentälle, oli meikäläisen sunnuntai-illan suunnitelma harvinaisen selkeä: pitkä, kuuma suihku ja takeaway-ruokaa asunnon jättisohvalla Kindlen seurassa.

Sitten kohtalo puuttui peliin italialaisella temperamentillaan. Asunnon suihku oli rikki ja muutaman raivostuttavan käänteen jälkeen kiskoin taas trolleyta sateisella mukulakivikadulla kylmissäni, ärsyyntyneenä ja nälkäisenä. Mut ohjattiin uuteen kämppään pikkuruisen sivukadun varrelle neljänteen kerrokseen ja kuin taikaiskusta aloin toipumaan puolentoista tunnin suihku- ja muuttosekoilun aiheuttamasta kiukusta. Olin astunut keskelle italialaista unelmaa, kauniiseen vanhaan asuntoon, jonka suurista ikkunoista kuuntelin kadulta kantautuvaa eloisaa puheensorinaa. Tuli yhtäkkiä sellainen olo, että elämä on tehty elettäväksi ja että mulla ei olisi aikaa hukattavana. Olin perhana Italiassa, paikassa jota rakastan, ja maanantaiaamu hengitti jo niskaan. Päätin, että takeawayt saa nyt odottaa. Tästä sijainnista, ja elämästä ylipäätään, on pakko ottaa ilo irti.

Lähtisin ensimmäistä kertaa IKINÄ yksin illalliselle ravintolaan.

Purin tuntojani Insta-stooriin, jännitti ja oli outo olo. Yllätyin itsekin siitä, miten suuri kynnys oli lähteä yksinäiselle dinnerille. Sain kuitenkin illan aikana monen monituista viestiä kohtalontovereilta ja jopa mua kymmentä vuotta vanhempi pomo myöhemmin tunnusti, ettei oo koskaan uskaltautunut illallistamaan ravintolassa yksin – en siis ole maailman ainut erakkonössö, jota konsepti suorastaan pelottaa. Aamiainen ja lounas vielä menettelee, mutta illallinen tuntuu monen meistä mielestä vahvasti jutulta, joka on tarkoitettu ainoastaan jaettavaksi.

Laitoin punaista huulipunaa, nappasin mukaan pienen iltalaukun ja laskeuduin portaat alas kadulle, hämärtyneeseen toukokuun iltaan. Löysin ravintolan, joka näytti just siltä millaiseksi olin sen mielikuvissani maalannut: ruudulliset pöytäliinat, tunnelmallinen katettu terassi, peri-italialaisella kapealla mukulakivikadulla. No sitten mua vasta alkoikin jänskättämään. On eri asia meuhkata somessa lähtevänsä yksin ravintolaan syömään, kuin sanoa siinä ovella table for one please. Ankkuroiduin ensimmäiseen asiaan, johon osasin – ravintolan ulkopuolella telineessä roikkuvaan ruokalistaan. Tuijotin menua sokeilla silmilläni ja päässäni humisi, enhän mä nyt voi tonne yksin mennä, mitä mä oikeen kelasin, tää on romanttinen rafla ja kaikki on täällä joko treffeillä tai perheillallisella, nehän kelaa kaikki että oon täys hylkiö jos meen sisään ilman seuraa. Just kun olin olin kääntymässä kannoillani ja perumassa koko homman, ojensi tarjoilija mulle lasin proseccoa ja kysyi tahdonko pöydän. Kohtalo puuttui peliin jo toista kertaa saman illan aikana.

Skumppalasi kourassa olikin paljon luontevampi istahtaa yksinään kahden hengen pöytään kadun varrelle, just siihen nauravaisen perheen ja rakastuneen pariskunnan väliin. Annoin viereisen pöydän papparaisen pitää reppunsa tyhjällä tuolilla, ja kiusallisten ekojen minuuttien aikana oli kiva kun näytti siltä että mun seuralainen ois jättänyt kamansa siihen ja vaan käymässä vessassa.

Tilasin hummeripastan ja lasin punkkua ja odotellessani aloin tekstailla ystävälle. Puhelimen pläräys tuntui lohduttavalta, mutta samalla ihan väärältä. Yksin tai ei, ravintolassa puhelimen näprääminen on vaan jotenkin tosi mautonta. Kun viini tuotiin pöytään, laitoin kännykän laukkuun, hengitin syvään, nostin leukani ja päätin ryhdistäytyä. En välttelisi katseita, en yrittäisi olla näkymätön. Olisin vaalea itsenäinen nainen liskokuosisissa housuissaan, syömässä pastaa, tyyppi jota ei muiden mielipiteet hetkauta. Nainen, joka ei syödessään tarvitse tukipilaria, tekosyytä, alibia, kirjaa, somea tai edes hitto vie seuraa. Nauttisin lempiasioistani Italiasta, punkusta ja tomaattikastikkeisesta pastasta rauhassa itseni kanssa, enkä olisi selityksiä velkaa kenellekään.

Ja kappas. Oliko se päähän vikkelästi kohonnut viini, yllättävän lämmin ja pehmeä ilta, ohi kävelevät kauniit ihmiset, alkukesän tuoksu tai jokin muu asia, mutta yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään outo tai yksinäinen olo. Olin itse asiassa ainoastaan iloinen, tunsin pärjääväni omillani ja olevani rohkea.

Hassua, miten tällainen pikkujuttu voi aiheuttaa niin siistin fiiliksen, olla eksoottinen, suorastaan voimaannuttava kokemus jonka muistan varmasti pitkään. Illallisen päätteeksi tarjoilija kantoi pöytääni limoncellon, enkä tilannut laskua vähään aikaan. Ei ollut kiire minnekään. Viihdyin. Nautin. Olin ylpeä. Ja just sopivassa hiprakassa.

Mikä onkaan tarinan opetus? No ehkä se, että jos säkään et oo ikinä käynyt ravintolaillallisella yksin, niin mene ja kokeile. Ei se ookaan paha. (Paitsi alussa, mutta sitten tilaat äkkiä sen viinin.)

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta