Mä rakastan kertoa tarinoita, aloittaa juttuni sieltä mistä kaikki alkoi ja vähitellen rakentaa juonta kohti sitä varsinaista määränpäätä. Poikaystävää välillä ärsyttää kun en voi vaan mennä suoraan asiaan vaan aina pitää jaaritella, ja oon melko varma että joku on joskus kelannut mun olevan patologinen valehtelija, koska stoorit on niin lennokkaita ettei niitä tahdo uskoa todeksi. Musta vaan välillä tuntuu, että mun elämässä sattuu keskimääräistä enemmän kummallisia juttuja ja hulluja sattumia.

En tuu lieventämään poikaystävän turhautumista tai hälventämään meikäläistä juksu-Liisaksi maalailevien epäluuloja sitten laisinkaan, kun tulevina aikoina kerron tarinaa siitä, kun ostettiin meidän ensimmäinen talo. Kuten sanottu, joskus mun elämässä tapahtuu kummia.

Moni teistä tietää, että alettiin vaivihkaa katselemaan taloja sillä silmällä vähän vajaa vuosi sitten ja loppukesästä 2018 pistettiin tosissaan verkot vesille ja oma asunto lopulta myyntiin. Tähän alle vuoden kaistaleeseen elämää on mahtunut niin paljon epävarmuutta, turhautumista, vaihtelevia epätoivon asteita ja muutama parisuhderiita talon tiimoilta. Ollaan molemmat selattu paikallista asuntosivustoa pakonomaisesti läpi päivittäin, lähetelty toisillemme linkkejä kiinnostaviin taloihin ja vuorotellen torpattu kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Liian kallis, liian laatikkomainen, hirveät lattiat eikä meidän budjettiin mahtuisi niiden uusiminen, yksi makuuhuone liian vähän, huono sijainti, kallis kattoremppa horisontissa, liian lähellä isoa tietä tai junarataa, liian pimeä, huono viba, karseat ikkunat, ei vessaa yläkerrassa, liian uusi, liian vanha, sieluton, njääh ei vaan tunnu oikealta. Mä vielä jaksoin varovaisesti uskoa, että vastaan kyllä vielä tulee molempia miellyttävä kotikandidaatti kivalta alueelta, mutta F alkoi olla jo tosi skeptinen.

Senhän te jo tiedättekin, että yhtäkkiä sellainen löytyikin ja että alkoi jopa vaikuttaa siltä, että saadaan kyseinen talo. Talon elämäämme putkahtamiseen ei vaadittu mitään sen ihmeellisempää sattumaa, ihan sieltä vanhalta tutulta asuntosivustolta eräänä perjantaiaamupäivänä tasan neljä viikkoa sitten mä sen bongasin.

Mutta sitä te ette tiedäkään, että vähän sen jälkeen kun meidän ostotarjous oli hyväksytty ja viimeisteltiin sopimuksen yksityiskohtia, käytiin me talossa tapaamassa myyjiä ja katsastamassa taloa vielä kerran. F kiersi tiluksia meidän palkkaaman kuntotarkastajan kanssa (ostettiin talo vartin pikavisiitin perusteella, joten sielunrauhamme takia tahdottiin vielä toinen mielipide talon tilasta) ja mä istuin Marjan kanssa kahvipöydän äärellä kolmisen tuntia jutellen kodeista, pihoista ja elämästä, suomeksi. Me ollaan molemmat Helsingistä, ollaan muutettu Tanskaan viidenkymmenen vuoden välein toisistamme ja rakastuttiin molemmat kyseiseen taloon ensisilmäyksellä niin intohimoisesti, että kaupat oli sillä selvät. Meillä on sama nimi ja molemmilla ihana tanskalainen mies, me molemmat nautitaan rantaelämästä ja kauniista yksityiskohdista kotona.

Lähtiessä kysyin Marjalta, josko saan lainata vielä vessaa ennen kuin aletaan kävellä junalle, ja se sanoi että no sunhan vessa se on. Niin, munhan vessa se kai tavallaan on. Jaiksis.

Meidän kaunis, kodikas, valoisa, merellinen unelmatalo on nyt virallisesti ja ihan ihkaoikeasti meidän. Mitään karmivaa ei tapahtunut tässä välissä vaikka lopetinkin asian tiimoilta nukkumisen pariksi viikoksi, päinvastoin talo oli odotettuakin paremmassa kunnossa, ja kaupat klousattiin virallisesti eilen. Kun kesä on jo aikapäivää sitten vierinyt syksyn puolelle, muuttaa taloon uusi suomalainen Marja ja uusi tanskalainen mies.What are the odds? Ja eikö olekin aikamoinen tarina?

P.S. Molemmat kuvat on meidän talosta. Tässä kaikki sneak peekit mitä sain raavittua kasaan tällä erää, voi olla että paljastan kevään ja kesän mittaan lisää teasereita Insta-stooreissa. Jos siis et malta odottaa syksyistä muuttopäivää niin laita seurantaan marjapilami 🙂

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta