Krooninen lähtijä osa 2/2
Jatkokertomuksen ensimmäinen osa löytyy täältä.
Oon aina ollut todella hyvä lähtemään ja huono jäämään. Vaikka oon viimeisen vuosikymmenen aikana oppinut paljon paremmaksi ratkomaan asiat muulla tavalla kuin kytkintä nostamalla, on mieleen välillä pulpahtanut huoli suunnitteilla olevaan talon ostoon Kööpenhaminan ulkopuolelta liittyen.
Onko talossa ja pikkukaupunkielämän havittelussa kyse pohjimmiltaan siitä, että me ihan viattomasti vailla pinnan alla piileviä vaikutteita, yhteistuumin tultiin siihen päätelmään, että toisenlainen tapa elää sopii meille paremmin? Piste. Vai onko tää mun lähtemisten uusi ulottuvuus – massiiviseen mittakaavaan aikuiselämässä vyörynyt sellainen? Onko muutto jo muutaman Nørrebro-vuoden jälkeen vaan sattumaa, vai sitä, että mulle on aina luontevinta lähteä, minne vaan, tehdä mitä vaan paitsi jäädä?
Eikä mulla taida olla noihin kysymyksiin varmaa vastausta, enhän mä voi tietää. Oon puhunut näistä ajatuksista F:n kanssa ja yhden sellaisen kaverin, joka on kaltaiseni krooninen lähtijä. F:n kanssa jutellessa sieluun leviää rauha tulevaisuuden suhteen, varma olo siitä että kaikki menee hyvin (ja jos ei mee, niin turha sitäkään on etukäteen murehtia) ja on vaan hölmöä ylianalysoida itseään. Mä oon ihan eri tyyppi nyt kuin aiemmin. Toisaalta lähtemiseen taipuvainen kaveri oli päättänyt varata itselleen ajan terapiaan, koska sitä levottomuus ja jatkuva tyytymättömyys status quoon ahdistaa liikaa (tyytymättömyys on kai väärä sana, ei kyse oo siitä ettei me oltais tyytyväisiä – mutta jotenkin ei vaan osata enää pysähtyä kaiken tän juoksemisen jälkeen).
Kenties mua on häirinnyt odotettua enemmän se, että ei koskaan ostettu tätä kämppää miksikään loppuelämän kodiksi tai edes kymmenen vuoden. Koska muuttopäivä aina siinsi korkeintaan viiden vuoden päässä horisontissa, en ehkä pystynyt rauhoittua ja oikeasti löytää paikkaani täällä. Tätä teoriaa mä toitotan. Nyt on sellainen olo, että oisin todellakin valmis poistamaan itseni jatkuvan muutoksen limbosta ja pysähtyä kotielämän, ruoanlaiton ja puutarhanhoidon pariin esimerkiksi viideksitoista vuodeksi. Ehkä jossain vaiheessa kuvaan astelee suomalais-tanskalainen baby, ja ois tosi kiva jos pliiiiiis voisin tarjota mahdolliselle Marja Juniorille elämän, jossa on turvaa ja pysyvyyttä. Ettei sen tarttis sekoilla ittensä kanssa kolmeekytä vuotta niin kuin meitsin.
Ja vaikka lopulta elettäis elämämme ihan kahdestaan, tai vaikka minä sinkkuna (kuvitelkaa tähän screamnaamio, koska nyt tuntuu siltä että jos me erottais mä kuolisin tähän paikkaan), niin turva ja pysyvyys kuulostaa just siltä mitä mä tarvitsen ja etsin.
En ihan uskalla uskoa vielä, että oon pysyvästi päässyt murtautumaan lähtemisen kierteestä, mutta toivon kovasti että oon. Ainakin suurin piirtein. Koko 33-vuotiaan elämäni aikana vasta viimeiset kuukaudet on tuntuneet siltä, että ympärillä ja pään sisällä oleva meuhka on sen verran hiljennyt että oon oikeasti kuullut itseni ja ajatukseni. On rohkaisevaa ja iloiseksi tekevää, ettei sieltä kaiu korviin mitään kovin häiritsevää vaan ainoastaan varovainen pyyntö siitä, että
voitaisko kohta ihan vaan jäädä tähän. Ja vihdoin tuntuu että joo. Voidaan.
—
Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta
