Okei mä lähen nyt, jos jotain tulee niin laittakaa faksi, kirjoitin ehkä aavistuksen verran sarkastisesti meidän tiimin chatryhmään perjantai-iltapäivällä. Seuraavana päivänä deletoin duunimailin kokonaan puhelimestani (hurjaa ja täysin ennenkuulumatonta meitsille) ja hyppäsin lentokoneeseen. Siitä vajaa vuorokausi ja olin täällä meidän trooppisessa piilopaikassa, Koh Koodin saarella Thaimaassa.

Nää ekat lomapäivät on kuluneet mun perinteisellä lomakaavalla: makoisia yöunia, laiskoja aamiaisia, uimista ja vedessä kahlaamista, lukemista, seafoodia ja viiniä. Ekan Instagramin selaamiseen tuhlatun biitsipäivän jälkeen me tehtiin radikaali päätös: puhelimet jää vastedes hotellihuoneen tallelokeroon päivän ajaksi, siis niiden lomalaisen toimettomien tuntien, kun kiusaus vilkuilla somea on kaikista suurin.

Ja vasta siitä saakka tunsin olevani ihan oikeasti lomalla. Hurja huomata, miten orjuuttavaa puhelimen plärääminen ja ilmoitusten tsekkaaminen onkaan. Onneksi kuitenkin hiffattiin tää jo ekana kunnollisena lomapäivänä, ei tuhlattu kyseiseen moskaan enempää aikaamme.

Toinen tärkeä havainto on se, miten paljon paremmin asiat on viime Thaikku-lomaan verrattuna. Aika tasan vuosi sitten mä hengailin vastaavanlaisessa resortissa tuossa naapurisaarella, jotenkin ihan toipilaana edeltäneen vuoden stresseistä. Vaikka oonkin kokenut stressiä myös viime aikoina (ömmmm no viimeiset monta vuotta), huomaan ettei se pirulainen oo kaivautunut yhtä syvälle luihin ja ytimeen, kuin mitä se vuosi sitten oli. Vaati vaan sen duunimailin poiston ja kännykän heivaamisen, ja mä vaihdoin saman tien vapaalle. Mua ei enää jahtaa perustavanlaatuiset kysymykset loman jälkeen odottavasta elämästä ja siitä miten pirussa mä oon ajautunut nykyiseen olotilaan. On suorastaan kiva ajatus palata just siihen settiin mikä himbessä odottaa.

Mutta ei vielä sentään – huomenna suunnataan nimittäin seuraavalle saarelle, sille samalle missä stressipalloilin vuosi sitten. Syödään vielä paljon enemmän seafoodia ja mä toistan lomarutiineitani monen monta päivää.

Life’s good, kyllä kelepaa.

P.S. Pakko vielä täsmentää, että mun pronssinen ihonväri näissä kuvissa on optinen harha! Tai siis kameran taikatemppu, koska vaalensin näitä vielä huimasti alkuperäisistä versioista – joissa siis näytin sellaiselta paahtuneelta oman elämänsä Bionseelta, jollaista musta ei näillä geeneillä koskaan tule. Kunpa!

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta