Päivämääriä stressimatkan varrelta

IMG_4962.JPG

28.11.2017tajusin sairastuneeni stressiin. En ollut vaan tosi kiireinen, en erityisen herkkä ja tunteellinen, en normielämää elelevä moderni uranainen, olin ahdistunut ja surumielinen. Tuntui kuin mun ja maailman välissä olisi ollut möhnäinen kalvo, oli jo pitkään ollut hankala erottaa värejä ja muotoja selvästi. Tuona päivänä mä lopetin itselleni valehtelun, tai ehken ollut ikinä sentään valehdellut, mutta katsoin peiliin ja tajusin tilanteen pitkittyneen vakavuuden. Koin olevani jokseenkin umpikujassa. Tuolloin kirjoitin, että ei siitä pääse mihinkään, sellainen särö mussa on. En tiedä vielä miten ihmeessä riivin itseni ylös tästä suosta, pysyvästi kuivalle maalle, eroon päätä puristavasta renkaasta.

Niin se rengas, en edes muista kuinka kauan se oli pääni ympärillä. Puolitoista vuotta ainakin. Se oli hirveää, muttei siinä ollutkaan mitään hävettävää.

8.12.2017 me järkättiin F:n kanssa meidän luona pikkujoulut. Muiden juhliessa olkkarissa mä puhuin keittiössä muutamalle hyvälle ystävälle siitä, että musta jotenkin tuntuu että oon tehnyt jo pidemmän aikaa pelkkiä virheitä. En tiennyt miten pääsen peruuttamaan takaisin sellaiseen kohtaan josta voin kääntyä oikeaan suuntaan, mutta jotain olisi tehtävä.

Kaikki ahdisti, mutta sainpahan asiani sanottua. Häpeä alkoi väistyä, pelko ei vielä silloin.

1.1.2018 mä päätin, että tästä tulee se käänteentekevä vuosi kun alan taas oikeasti elämään. Oon luonut itselleni kauniit arjen raamit jopa terveyteni kustannuksella, ja nyt aion pysähtyä nauttimaan niistä. Jollakin tavalla, hiljalleen, en tiedä vielä miten, tänä vuonna mä parannun stressistä.

8.2.2018 aloitin joogan. Ekaa kertaa täysin uudenlaisella asenteella, menin sinne hautomaan aivojani ja hiljentymään, vailla mitään muita tavoitteita tai pakkoja. Se toimi, piru vie. Nautin ihan hulluna ja jäin heti koukkuun. Se oli mulle sellainen henkinen spa-tuokio, jonka aikana pään rengasta öljyttiin pois.

13.2.2018 mä luin jossain lausahduksen mitä tekisit, jos et pelkäisi. Se sysäsi liikkeelle lisää muutoksia, uusia työkuvioita ja vaikka mitä sellaista, mihin ei vielä oo loppuratkaisua. Ja ennen kaikkea: se sisuunnutti mut. Nyt saa oikeesti riittää rassukkana olo, mä en aio pelätä enää ja pitää itseäni altavastaajana.

Tää on mun kulta-aikaa, tähänastisen elämäni upeimmat, ystävien, rakkauden, yltäkylläisen elintason täyttämät terveyden vuodet. Ja mä laahustan menemään surkeana. F*ck that.

17.3.2018 mä istuin ravintolan nurkkapöydässä niiden saman kolmen mimmin kanssa, joille vuodatin ahdistustani pikkujouluissa kolme kuukautta aiemmin. Tuli mun vuoro jakaa kuulumisia ja se jotenkin iski tajuntaan: niistä samaisista pikkujouluista asti mulla on itse asiassa mennyt hyvin, heti niitä seuraavasta maanantaista alkaen. Ekoina viikkoina oli enemmän nousuja ja laskuja, myöhemmin vähemmän, oon kömpinyt monena aamuna väärällä jalalla sängystä, kyseenalaistanut välillä vaikka mitä, ollut dramaattinen, ahdistunut. Mutta pääsääntöisesti mulla on mennyt hyvin, koko ajan paremmin.

Ja nyt melkein neljä kuukautta sen jälkeen, kun diagnosoin itse itseni keittiöpsykologin vankalla pätevyydellä stressikroonikoksi, uskallan sanoa että alan olla tukevasti voiton puolella. Tuun varmasti aina olemaan superherkkä ja tunteellinen, mutta mun työkalupakki paskojen tilanteiden ratkomiseksi kasvaa koko ajan. Tavallaan edistyminen on ollut tosi hidasta ja hapuilevaa, mutta siihen nähden mitä koin tuona marraskuun lopun synkkänä aikana… niin, oon kuin eri ihminen.

En risa enää, vaan voimakkaampi ja rohkeampi. Sinnikäs ja kestävämpi. Yhä itkupilli, mutta sen suhteen oon jo luopunut toivosta. Ja se rengas, huomasin ihan viime päivinä, se on kadonnut lähes kokonaan.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit (2)
  1. Tosi voimaannuttavaa luettavaa. 🙂 Oon tosi iloinen sun puolesta kun olet nähnyt niin huomattavaa kehitystä kuitenkin aika lyhyessä ajassa. Mieletön juttu. <3

    1. <3 Mielettömältä tuntuukin, täytyy toivoa että pysyn kaidalla tiellä.

      Ihania vikoja lomapäiviä sinne (t. maailman laiskin kommentoija, mutta ahkera lukija)! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *