Seinälläni on kaksi taulua. Olen saanut molemmat äidiltäni. Ne ovat hänen äitinsä, minun isoäitini maalaamia. Ikää tauluilla on neljä ja viisi vuosikymmentä. Toinen tauluista on ollut minulla jo useamman vuoden, toisen sain äskettäin.

Kolmas taulu on tyttäreni maalaama, ikää kolme tai neljä vuotta.

On myös neljäs taulu. Sen olen ostanut itse. Ikeasta.

Tärkeitä ja merkityksellisiä tauluista minulle ovat kolme ensimmäistä. Luonnollisesti. Niillä on tunnearvoa. Jos Ikean taulu tippuisi seinältä ja särkyisi, keräisin palat pussiin ja heittäisin roskiin, enkä soisi sille ajatustakaan jälkeenpäin. Toisin olisi näiden tärkeiden kohdalla. Itkisin.

Jos olisin saanut Ikean taulun joltain läheiseltä henkilöltä, tiettyyn tilanteeseen tai hetkeen liitettynä, sen merkitys voisi olla toisenlainen. Siihenkin voisi liittyä silloin tunteita.

Tavaroiden omistamisessa ja niiden arvottamisessa on pieniä vivahteita, joita emme arkipäivässä tule monesti ajatelleeksi. Mitkä seikat vaikuttavat juuri tietyn tavaran omistamiseen ja säilyttämiseen? Uskallammeko kyseenalaistaa uusien tavaroiden tarpeellisuutta? Onko se mitä omistamme oikeasti sitä mitä tarvitsemme?

Tietty vakiomäärä tavaroita kodissa tulee olla, jotta arjen toimet sujuisivat kohtalaisen helposti, ilman liikaa vaivaa ja aikaa. Yksilökohtaista on se, mitä tavaraa eri ihmiset tarvitsevat pitääkseen arkensa kohtuullisena ja vaivattomana.

Valtava materiaalimäärä kaupoissa ja liikkeissä huijaa luulemaan, että jo omistamamme tavarat olisivat epäkelpoja ja eivät riittäisi. Asian kääntöpuolena; kaikkialta tulviva materiaalimäärä saa aikaan myös vastareaktioita. Liika on liikaa. Tila kodeissa ja vaatekaapeissa ei riitä. Maapallolla ei riitä puhti kaiken turhan tuottamiseen. Eettistäkään roinatulva ei ole. Toiset tekevät työtä ala-arvoisissa oloissa ala-arvoisella palkalla jotta toiset saisivat halpoja kodin tuotteita ja vaatteita. Tavaroiden tekijöillä on harvoin itsellään tarpeeksi tuskin juuri mitään. Meillä ostajilla usein liikaa. Epätasapaino on melkoinen.

Perheemme viimeisin muutto sai minut voimaan pahoin liiasta tavaran määrästä. Pienehköissä asunnoissa asuneena nelihenkisen perheemme maallinen omaisuus ei ollut edes kovin kummoinen. Kuitenkin sellainen, ettei lievähkö hermoromahdus ollut kaukana kun muuttolaatikoita pakattiin. Kuukauden asuminen väliaikaisasunnossa ja uudelleen pakkaus ei luonnollisesti hermoja rauhoittanut. Ylimääräistä tavaraa lähti kirpparille, hyväntekeväisyyteen, kierrätykseen ja lopulta, surullista kyllä, muutama pikku pakettiautollinen kaatopaikalle.

Nykyistä pienentynyttä omaisuuttamme ei kasvateta ilman tarkkaa harkintaa. Jos uutta hankitaan, laitetaan kiertoon jotain tarpeetonta. Vanhaa, ehjää ja käyttökelpoista yritetään käyttää mahdollisimman loppuun. Uutta hankkiessa tutkitaan laatua ja ajattomuutta.

Ruokapöytä ja tuolit ovat melkein yhtä vanhoja kuin esikoinen, pöydänpinnassa pieniä, hellyyttäviäkin jälkiä elämästä. Hennot kolot pikkulusikan varresta, joilla taaperot pöytää koputtelivat. Kuopuksen nimikirjoitus, jonka hän raapusti pöydän pintaan kun sen oppi taiteilemaan. Sohvassa joitakin todisteita kaatuneista välipaloista. Putsaamalla osan jäljistä saa pois, kaikkia ei koskaan. Silloin peitetään torkkuhuovalla.

Kaikki edelliset ja paljon muuta on kuitenkin täysin käyttökelpoista ja ehjää. En halua hankkia uusia vastaavia vain sen vuoksi, että kotia pitäisi päivittää. Säästää myös perheen rahavarantoja.

Yhteiskunnan päättäjät haluavat lisää ostovoimaa ja sitä kautta taloutta nousuun. Mihin ostovoimaa suunnataan?

Toivottavasti ainoastaan kohti tarvittavaa ja merkityksellistä.

Palaan alkutekstin tauluihin. Tauluilla on tunnearvoa ja merkitystä minulle, koska ne ovat osa läheisteni historiaa. Vieraille ne eivät merkitse muuta kuin kauniita kuvia.

Jokainen omistaa tärkeitä tavaroita. Joskus niiden arvoa ja käytettävyyttä ei huomaa ja päätyy hankkimaan uuden.

Onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ei tarvita paljon tavaraa ja omaisuutta. Vain ne tärkeimmät, jotka koskettavat jotain kautta terveyttä ja sielun sopukoita.