Kun ostimme talon maalta viisi vuotta sitten, oli heti selvää, että tästä huoneesta tulisi lastenhuone. Vuodet kuitenkin kuluivat eikä vauvaa kuulunut. Huone toimi milloin etätyöpisteenä ja milloin taas koko talon romuvarastona. Ei ollut mitään intoa sisustaa tai laittaa sitä kauniiksi, kun sen asukas puuttui. Inhosin koko huonetta ja pidin oven yleensä visusti kiinni. Yritin unohtaa sen olemassaolon parhaani mukaan, mutta silti se aina surullisesti muistutti itsestään. Seinät olivat rauhallisen vihreät ja valo osui aamupäivisin niin kauniisti sinne.
Kun vihdoinkin monen vuoden odotuksen jälkeen saimme kuulla odottavamme pientä tyttöä, aloin yhä useammin miettiä huoneen sisustusta uusiksi.

Raskauden loppuvaiheessa uskalsin laittaa tuulemaan ja päätin sisustaa huoneen uusiksi lattiasta kattoon. Se oli myös tärkeä tapa konkretisoida tulevan vauvan syntymää ja valmistautua itsekin siihen, että tämä raskaus saa onnellisen lopun. Seinien värin halusin vaihtaa , vaikka pidinkin vanhasta väristä, sillä olin tuijottanut niitä liian usein epätoivoisina hetkinä. Väriksi valikoitui Rustan Nyans seinämaali Soft Harmony. Se on juuri sopivan söpön tyttömäinen, muttei kuitenkaan liian ”pinkki”, joka ei ole ihan omaan makuuni.

Lähes kaikki huoneen tavarat ja tekstiilit ovat kierrätettyä ja DIY-henkistä. Kaapisto on ollut mieheni tytöllä käytössä ja vauvan kalusteet hankin käytettynä Torista. Kirjoja olen haalinut hänelle vähän sieltä sun täältä (kiitos kyläkirjastomme poistohylly!) ja taulut olen maalannut itse. Kirjat ovat minulle tärkeitä ja haluankin kerätä tyttärelleni kaikki ajattomat klassikot. Hänestä tulee kaksikielinen, joten myös kirjoja luetaan suomeksi ja ruotsiksi.

Molemmat isoäitini sekä äitini ovat käsityön taitureita ja ovat kutoneet ja virkanneet vauvalle paljon juttuja. Söpöt nukkuvat peurat ovat äitini tekemät ja mammani neuloi ihanan vaunupeiton. Olen yllättynyt miten paljon vauvalla on vaaleaa pastellia ja miten paljon sittenkin tykkään niistä väreistä juuri hänellä. Niin se mieli muuttuu!

Pienen tytön vaatteet ovat ihan syötävän söpöjä ja olen pitänyt hänen mekkojaan esillä. Vanhan roosan värinen pitsiunelma odottaa pääsyä kastejuhlamekoksi.

Emme hankkineet juurikaan leluja ennen vauvan syntymää, sillä arvasin, että hän saattaisi saada niitä jonkin verran lahjaksi. Ja mitä ihanuuksia hänelle on tuotukkaan! Kaukaisin nallekarhu tuli aina Lontoon Harrodsista asti. Ainut poikkeus leluissa on keltainen ilopilkku, joka tönöttää huoneen nurkassa. En vain voinut kävellä tuon söpön mustekalan ohi Ikeassa ja siitä tuli vauvan ensimmäinen pehmo.

Vauva nukkuu vielä kanssamme makuuhuoneessa ja ainakin tällä hetkellä tuntuu etten ole varmaan koskaan valmis siirtämään häntä omaan huoneeseen. Onneksi hän on vasta pari kuukautta vanha, joten asia ei liene ajankohtainen vielä hetkeen. Ainiin yksi hauska yksityiskohta huoneessa on vanha keraaminen kettu, joka istuu milloin missäkin. Olen tehnyt sen monta vuotta sitten enkä olisi kyllä koskaan arvannut, kenen kirjoja se tuleekaan vahtimaan. Se tekee minut tosi onnelliseksi. Kuten koko huone. Nyt auringonvalo saa tulvia huoneeseen ja ovikin pysyy auki.

Sitä ei meinaa vieläkään ymmärtää, että tämä ihana pieni vauva on minun omani eikä kukaan vie häntä meiltä pois.

Viikot vastasyntyneen kanssa olivat täynnä kiirettä, epävarmuutta, liikuttavia hetkiä ja oivalluksia. Aluksi kaikki oli yhtä kaaosta, kun saavuimme takaisin ”keskeneräiseen” kotiin sairaalasta pieni vauva mukanamme. Olin lähtenyt niin yllättäen hoitajan pyynnöstä verikokeeseen korkeiden verenpaineiden takia, ettei käynyt mielessäkään valmistautua jäämään sinne käynnistykseen. Tavarat olivat hukassa ja kaikkia juttuja (kuten hoitopöytää, pumppuja ja pulloja) ei oltu suunniteltu vielä loppuun asti. Mieltä painoi myös huoli vauvan pudonneesta painosta, imetyksestä, omasta jaksamisesta ja kokonaan uudesta elämästä, jossa on vastuussa niin pikkuisesta ihmisestä. Onneksi saimme viettää vauvan ensimmäiset viikot yhdessä kotona mieheni kanssa ja aika kului lopulta pikakelauksella. Aika kului ihan liian nopeasti.

Äitiys tuntuu vielä vieraalta. En ole sisäistänyt sitä, että olen tuon pienen ihmisen äiti. Silti hänen hoitamisensa on luonnollisinta mitä tiedän.

En ole tajunnut, että vauvat kasvavat niin nopeasti. Miten he muuttuvat jatkuvasti ja ihan yhtäkkiä huomaa, että vaatteiden hihat alkavat olla liian lyhyet. Samalla ei voi olla ihastelematta sitä, miten keskellä yötä vauva hymyilee ja hihkuu katossa leijuvalle vappupallolle pimeässä makuhuoneessa. Silloin sydän sulaa. Kaikki väsyneet hetket siltä yöltä pyyhkiytyvät saman tien pois.

Äitiys tuntuu vielä vieraalta. En ole sisäistänyt sitä, että olen tuon pienen ihmisen äiti. Silti hänen hoitamisensa on luonnollisinta mitä tiedän. Kaikki tapahtuu kuin itsestään ja otteeni tulevat päivä päivältä varmemmiksi. En kyllästy pussailemaan hänen pulleita poskiaan tai katselemaan, kun hän nukkuu. Myös minun sekä mieheni läheiset ovat aivan ihastuneita häneen ja kaikki tykkäävät pitää häntä sylissä. Parin viikon päästä hänellä on jo ikioma nimi. Käytämme sitä hänestä jo sukulaisten ja ystävien kanssa. Hän tulee silti olemaan aina myös äidin pieni sylikatti ja pappan pieni pippurisilmä. Niin pieni ja rakas.

Siellä me ihmettelimme ympäröivää luontoa itse neulomani villapaidat päällä ja en ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen.

Yhtenä päivänä vauvan ollessa 2 kuukautta vanha, menimme retkelle metsään. Oli ihanaa makoilla hänen vieressään lämpimillä sammaleilla ja katsella huojuvia kuusia.  Silloin olo oli melkein epätodellinen. Sitä ei meinaa vieläkään ymmärtää, että tämä ihana pieni vauva on minun omani eikä kukaan vie häntä meiltä pois. Miten kaikki on pienelle vielä uutta ja miten paljon minulla on hänelle  näytettävää ja opetettavaa. Siellä me ihmettelimme ympäröivää luontoa itse neulomani villapaidat päällä ja en ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen.

Yksi parhaista asioista äitiydessä on se, että kun vihdoinkin olen saanut oman lapsen, yksikään juhlapyhä ei tunnu enää tyhjältä. Minun ei enää koskaan tarvitse viettää niitä peitellen omaa suruani. Katkerana siitä, etten voi liittyä muiden perheiden mukana juhlintaan, koska olen heille niin kateellinen. Nyt saan juhlia niitä oman pienen perheeni kanssa.

En usko, että lapsettomuus häviää ihmisestä koskaan, vaikka hän tulisi vanhemmaksi.

Oman onneni kanssa oloni on silti myös välillä haikea. Vieläkin silloin tällöin alkaa itkettää se, miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos tämä ei olisikaan koskaan onnistunut. Ajatus on tosi pelottava, koska en olisi koskaan osannut täyttää sitä tyhjää koloa sisälläni. Samalla suren kauheasti niitä, joiden polku on vielä kesken. Se on niin raskas tie kulkea, vaikka loppu olisikin paras mahdollinen. En usko, että lapsettomuus häviää ihmisestä koskaan, vaikka hän tulisi vanhemmaksi. Niin suuren kriisin myötä arpia jää väistämättä. Olen niin kiitollinen siitä, että minusta tuli lopulta tämän pienen tytön äiti. Ja siitä miten voin katsella miten onnelliseksi yksi vappupallo hänet tekee.❤️