Kuvissa esiintyvät mäyris-doorikset rapistelevat kynsillään pitkin laminaattilattioitamme ja painavat lämpimät kuonot syliimme iltaisin. Ne ovat kiistatta olleet tämän perheen prinsessoja, aina siihen saakka kun…
… paikan otti vauva! Kuinkas sitten kävikään?
Ensin hieman taustatietoa: Lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira Maisa valloitti sydämemme 7 vuotta sitten ja pitkäkarvainen samanmoinen loi uskollisen katseensa meihin ensimmäistä kertaa 2,5 vuotta sitten.
Maisa on egoltaan vähintään dobermanni, vaikka oikeasti pelkääkin lähes kaikkea. Se hotkii ruokansa niin, että on tukehtua lähes joka toinen päivä. Kärsii myös pallohulluudesta. Peppi on herkkäluontoinen ja silmäripsiään räpsyttelevä kaunotar, joka ei suostu sateella ulos ja nautiskelee ruokansa istualtaan haaveillen.
Sitten palataan siihen, kun vauva tuli taloon. Tämähän tiesi koirille välitöntä alenemista perhehierarkiassa. Aluksi pelkäsin, kuinka rakkausriippuvainen Peppi soveltuu huomion vähenemiseen, tuleeko mustasukkaisuutta. Pelkäsin myös, että aiemmin vaikean autoimmuunisairauden sairastanut Maisa stressaa itsensä hengiltä. (Sairaus voi siis laueta uudelleen stressistä, enkä usko, että se enää selviäisi kaikista hoidoista ja lääkkeistä tuolla iällä.)
Vauvan tultua koirien roolit vaihtuivat täysin. Vanhasta ja viisaasta tuli järkyttävä sählääjä ja nuoresta touhokkeesta järjenääni. Jos Maisa sähläilyillään häiritsi minua tai vauvaa, Peppi ärähti ja hääti sen pois. Ihme ja kumma, Maisa totteli Peppiä hienosti.
Peppi oli todella varovainen vauvan lähellä ja vartioi meitä koko ajan. Maisa puolestaan otti tehtäväkseen uikuttaa 4 vuorokautta pinnasängyn vieressä, vaikka vauva ei edes ollut siellä. Vikinä alkoi käydä todenteolla hermoille, ja ratkaisu tilanteeseen oli löydettävä.
Nostin koiran tyhjään pinnasänkyyn, ja annoin peuhata itsensä läkähdyksiin. Se käänti ylös alas koko punkan ja jäi lopulta istumaan sen näköisenä että ”nyt on takki tyhjä”. Kun sänkytarkastus oli hoidettu, 4 vuorokautta valvonut koira nukahti syvään uneen ja ihan kuorsasi. Herättyään se oli hyväksynyt tilanteen.
Ihmettelimme tuota sänkyepisodia ja tätini keksi selityksen Maisan kummalliselle käytökselle. Pinnasänkyhän muistuttaa suurta häkkiä ja Maisa on ihan hulluna kaikkiin häkissä asustaviin pupuihin ja marsuihin. Meillä siis oli makuuhuoneessa jättimäinen häkki, jossa Maisan mielestä asui mehukas marsvin. No kun jyrsiää ei lopulta löytynyt, sen täytyi luovuttaa. Vauvan tulo taisi olla yksi hailee tuon metsästysvietin rinnalla.
Siitä lähtien vauvan ja koirien yhteiselo on seesteistä. Meidän koirat kaipaavat kyllä hellyyttä ja huomiota, joten sille on järjestettävä aikaa silloin kun pikkuinen nukkuu. Koirat saavat tulla myös viereen vahtimaan kun imetän, etteivät tunne oloaan hyljätyiksi.
Ryhmärämä rentona!
Onko teillä muuten kokemuksia karvakuonojen ja vauvojen yhteensovittamisesta? Onko tullut haasteita vastaan ja miten niistä on selvitty?
-innaS
