Kurssimme on edennyt siihen vaiheeseen, että pääsemme piirtämään rakennuksia. Vierailevaksi tähdeksi saimme ihkaoikean, supersympaattisen arkkitehdin ja pikkukätösiimme lyijykynän, kumin, viivoittimen ja käyttöömme runsain mitoin paperia. A3:lle olisi tämän päivän aikana tarkoitus tallentaa ensimmäinen harjoituspiirros, ikkuna edestä, takaa ja sivulta. Ja ylhäältä. Ja alhaalta. Ja…

”Muistakaa, että voitte laveerata mikäli se tuntuu teistä selventävän piirrosta.

Että siis kuinka?

Onko teillä kaikilla piirtämiskokemusta?

Juu, viimeksi yläasteelta.

Ai on, no hyvä. Sitten voidaankin siirtyä suoraan piirtämään mittakaavassa.

Että siis mitä?

Otatte ikkunasta mitat ja piirrätte sen edestä sekä kaksi eri poikkileikkausta ja yhden yksityiskohdan.

Hah?”

Ensimmäisen puoli tuntia istuin ja katselin kun muut mittasivat ikkunaa. Pahimman ruuhkan hälvettyä otin mittatikun kauniiseen käteen ja mittasin yhden kulman. Sitten istuin ja piirsin ko. kulmaa sen verran kuin mitat antoivat myöten. Kun mitat loppuivat, mittasin lisää. Kun en keksinyt enää mitään mitattavaa, lopetin piirtämisen. Pyysin opettajaa tarkastamaan piirrokseni ja oh, se oli aivan kerrassaan fantastisen upea ”jokin”.

Nyt minun on sitten pakko piirtää täydentävä ”jokin muu” aikaisemman piirroksen viereen.

Parempi ehkä näin, saan jotain paperille ja kenties opin tekemällä. Monet kurssikaverini käyttivät pari tuntia mittailuun ja saivat sitten ”valkoisen paperin ahdistuksen” eivätkä tienneet mistä aloittaa kaikkien mittojensa kanssa. Tai yrittivät nysvätä turhan tarkkoja piirustuksia, välittivät joka millistä. Eräs nuori neiti, perfektionisti kai, heitti kynän ja kumin lattialle ja lähti ovet paukkuen ulos kun heti ensimmäinen piirros ei mennyt putkeen. Ollakseen kuolettavan tylsä aihe, rakennuspiirustus herättää yllättävän kiihkeitä tunteita ja keskusteluja.