Hyvää äitienpäivää meille särkyneille
Muistan ensimmäisen äitienpäivän. Sitä vietettiin toukokuussa 2017. Olin tammikuussa kohdannut elämäni suurimman tragedian ja pitänyt poikaani viimeistä kertaa sylissäni. Toukokuussa tapahtuneesta oli kulunut neljä kuukautta. Muistan kuinka ensimmäinen äitienpäivä oli täynnä surun ja vihan tunteita. Pyysin silloin miestäni ja perhettäni olemaan muistamatta minua. Ei kukkia, ei korttia, ei edes äitienpäivätoivotuksia. Olin niin järkyttävän vihainen. Ensimmäinen äitienpäivä ja joudun menemään hautausmaalle, jotta pääsen olemaan poikani kanssa! Olin myös kateellinen. Kaikille ystävilleni, jotka pystyivät pitämään lapsiaan sylissään. Kaikille äideille, jotka saivat lapseltaan kortin. Tein vielä pisteeksi ii:n päälle negatiivisen raskaustestin. Olin tuolloin varma, että olin raskaana (meillä oli kauhea vauvakaipuu, ja olin välillä ihan hysteerinen raskautumisen suhteen) mutta testi näytti toista.
Toisena äitienpäivänä, eli viime vuonna, ajatukset ja tunnelmat olivat jälleen erilaiset. Maaliskuussa syntyi kuopuksemme Tobias. En tosin osannut oikein suhtautua mitenkään tuohon äitienpäivään. Olin niin peloissani Tobiaksen puolesta – mitä jos tämäkin lapsi kuolee. Teimme kuitenkin kotosalla hyvää ruokaa ja kävimme yhdessä esikoispojan haudalla viemässä kukkia. Oli kieltämättä hämmentävää olla hautausmaalla parikuukautisen vauvan kanssa. Muistan elävästi kuinka mieheni kanssa mietimme montakohan kertaa tulemme elämämme aikana haudalla käymään. Aika monta.
Nyt vietin kolmatta äitienpäivää. Mieheni ja yksivuotias Tobias olivat tehneet minulle ihanan, itsetehdyn kortin. Kortissa luki myös kuolleen poikamme nimi. Niin – olen äiti kahdelle pojalle. Kahdelle ihanalle pojalle. On vain yritettävä jaksaa ja toivoa, että vielä joku päivä opin elämään paremmin surun kanssa. Tämä suru kun ei ikinä poistu. Se vain muuttaa muotoaan ajan myötä.
Hyvää ja kaunista äitienpäivää meille särkyneille.
