Onko tuttua, että jostain aivan pienestä asiasta voi tulla todella isot tunnereaktiot. Tämä pätee molempiin sekä positiivisiin että negatiivisiin asioihin. Joku sanoo sinulle jotain ikävää ja sinä itkeä vollotat monta vuotta tämän asian johdosta. Tai sitten joku sanoo sinulle  jotain ihanaa ja olet monta vuotta tämän takia aivan rakastunut häneen. Sen mitä joku sanoo ei tarvitse olla edes mitään erikoista vaan siihen riittää jokin aivan mitätönkin sana. Sanaton viestintä tilanteessa on paljon merkityksellisempää.

Tämän minun  postaukseni lukeminen vie sinulta vain pienen hetken elämästä. Mutta se, miten reagoit kirjoituksiini vie sinulta paljon enemmän aikaa. Millainen tunne sinulle jää luettuasi postaukseni. Se ratkaisee sen, että palaatko vielä tänne blogiini. Jotkut palaavat toiset eivät.

Se asia, mitä eilen yritin työstää pois mielestäni ei lähtenyt sieltä. Luulen, että se ei vaan koskaan poistu sieltä. Minun täytyy siis vaan oppia elämään tämän asian kanssa. Välillä tykkään tästä asiasta, mutta välillä tämä asia saa minut pahalle mielelle. Riippuen aina millaiseksi se minut saa itseni tuntemaan. Ja siis haluaisin tuntea itseni aina ihanaksi ja rakastetuksi sellaisena kuin olen.

Näin, kun on paljon vapaita ja aamuvuoroja niin huomaa oikein, miten poikaa alkaa ärsyttää minun jokapäiväinen läsnäoloni.  Onneksi asuntojonon numero pienenee aina vähän.  Ja siis mähän vaan haluan lapselleni parasta, kun toivon hänen saavan pian sen oman asuntonsa. Olen siis ihan hyvä äiti, vaikka haluankin aikuisesta lapsesta jo eroon. Vuorovaikutussuhdekin muuttuu paremmaksi, kun asutaan erillään. Tiedän tämän jo kokemuksesta esikoisen kohdalla. Mutta siis vielä hetki tätä vaihetta. Poika saa vielä hetken kuunnella, kun mä aina toistan kaikki asiat monta kertaa. Se ärsyttää häntä.

Nähdään!

-Sanna-