Rakkaudesta itseen
Mä oon yllättynyt siitä valtavasta turvattomuuden tunteesta, mitä muutos tuo mukanaan ja kuinka sitä kaipaakin silloin vain turvaa. Että joku ottaisi syliin ja sanoisi että kaikki on ok.
Jolloin lähdön hetkellä, kun kaikki on muuttuvassa tilassa, ajattelenkin vaan, että tärkeintä elämässä on kuitenkin se rakkaus toiseen. Sen puuttuminen tekee kipeää. Ja mä oonkin oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Tekemässä isoa päätöstä yksin.
Ja tavallaan olisin valmis antamaan mitä tahansa juuri silloin sen eteen. Kun olo on niin turvaton kuin se on, on turva toisesta ihmisestä juuri se, mitä eniten maailmassa kaipaa.
Samalla ymmärrän kuitenkin, että on valittava myös rakkaus itseensä.
Koskaan kun ei voi tietää, koska tuo rakkaus tulee. En voi siis lakata elämästä, koska en tiedä koska rakkaus osuu kohdalleni. Eikä sitä voi edes tietää missä sen kohtaa. Siksi on valittava rakkaus itseensä. Sillä kuinka tuskallisen kurjaa se onkaan, me ollaan lopulta täällä maailmassa
ihan oikeasti yksin.
Ja vaikka olisikin se rakkaus, jos en eläisi tätä omannäköistä elämää jossa mä lähden, ei se koskaan riittäisi. Vain toteutettuaan itseään, vain siten voi olla myös rakastava toiselle. Ilman sitä on hankalaa rakastaa toista ehdoitta ja täysin, kokematta puutetta siitä, ettei ole itsensä, toteuta itseään.
Jolloin olematta itse itseään ei voi parhaalla mahdollisella potentiaalilla ketään rakastaakaan.
Mä oon löytänyt ihan hirveästi voimaa tästä strong independent women moodista. Että mä pystyn ja että mä olen.
Yksin siinä lentokoneessa.
Yksin siinä katukahvilassa.
Yksin siellä Brandenburgin portin juurella.
Ja kuinka sitä jälkeenpäin vain melkein naurattaakin muistella sitä pelkoa.
Tuntien pelkoa siitä, että mitä jos ei olisikaan uskaltanut.
Ollen sitä,
yksin ja onnellinen.
Tässä.
Viimeksi:
Lue myös:
Erottiko minimalismi parisuhteeni?