PITÄÄKÖ AINA OLLA JOTAKIN SANOTTAVAA?
Mä oon kirjottanut tätä blogia kohta kaksi vuotta. Parhaan muistini mukaan yhtäkään viikkoa ilman postausta ei ole jäänyt tekemättä. Kaiken kaikkiaan julkaisuja löytyy tällä hetkellä 261 kpl. Vain muutaman olen joukosta poistanut.
Useimpina kertoina poden ensin tyhjän näytön syndroomaa.
Useinkin tuntuu ettei vaan nyt oo mitään sanottavaa.
Ja tekisi mieli huutaa: NYT EI VAAN OO MITÄÄN SANOTTAVAA!
Ja silti se teksti kuitenkin lopulta syntyy, vähän kun rutistaa ja puristaa, antaa vaan tulla ja mennä, jostakin aloittaa ja johonkin lopettaa.
Eihän mun olis mikään pakko aina kirjoittaa. Musta kuitenkin tuntuu, että itselleen periksi antaminen johtaa vain siihen, että yhteys katoaa, määräajaksi X, eikä tiedä, koska tuo yhteys taas palaa. En kai halua vain päästää jotenkin irti. Haluankin vähän rutistaa ja puristaa. Tai tietenkin mieluummin niin että kaikki purkautuisi täydellisesti ulos, yhteen pötköön, viiteen minuuttiin, jonka jälkeen olo jää höyhenen keveäksi. Ei se vaan silti aina mee niin, eikä voi mennä niin.
Pitää tutkiskella, pyöritellä, aloittaa, jatkaa, muuttaa, deletoida, jäsentää.
Lopulta ymmärtääkseen.
Luodakseen.
Viimeksi:
Lue myös: