11.8.2021 simplyannika

MIKSI ELÄMISESTÄ TULI NIIN VAIKEAA?

Vai onko se aina ollut sitä, kuka minäkin aikakautena elää, minäkin vaikeuksin.

Mä uskon, että eläminen juuri nyt on niin hankalaa, sillä meillä on päällä jatkuva identiteettikriisi. Meillä on yksi vahva malli, johon sopia, jonka rinnalle on noussut niitä lukuisia erilaisia polkuja, lokeroituimista ja noihin osuen ihminen yrittää löytää itseään. Itsensä löytämisestä ja määrittämisestä on tullut tärkeää. Lokeroitumisesta on tullut tärkeää. Määrittelystä. Teknologian kautta tätä määritelmää voidaan täyttää koko ajan, uudestaan ja uudestaan. Koko ajan pitäisi olla jotakin.

Tämän takaa voidaan taas löytää uusi syy: emme osaa juuri kuunnella itseämme. Sen sijaan kuuntelemme ympäristöämme, mitä ajatella, mitä olla, miten olla, mikä on oikein, mikä sopivaa. Peilaamme itseämme siihen lokeroon, johon yritämme päästä.

Eläminen kai siksikin on hankalaa, että äänet ovat ristiriitaisia. Luemme ensin jutun, missä käsketään hyväksymään itsensä ja seuraavaksi 10 erilaista tapaa laihduttaa. Pitääkö siis hyväksyä vai muuttua? Kaiken kaikkiaan tää hyväksyminenkin on itse asiassa musta hyvinkin kivikkoinen tie kuljettavaksi, sillä suurin osa äänistä vaivihkaa vinkkaa kuitenkin, kuinka olla vielä hiukan parempi. Tarkkailemme koko ajan täydellisyyttä, mitä ei itse kuitenkaan toisella äänellä sanottuna saisi tai todellisuudessa pystykään edes olemaan.

Elämisestä tuli hankalaa, sillä meillä on informaatioähky. Liikaakin tietoa on saatavilla. Pitääkö koko ajan tietää jotakin? Ajatella jotakin? Samalla sitä seuraa siis oikean valinnan ja mielipiteen tuottamisen paine. Siitä tuli vielä erityisen hankalaa sen jälkeen kun ymmärsimme, että meidän täytyykin jopa ottaa itse selkoa, eikä ottaa purematta vastaan vain sitä, mitä syötetään. Nyhtää tietoa kuin salapoliisi sieltä, missä sitä ei ole.

Kai siis osaltaan on kyse myös siitä todellisuuden ja haaveminän kohtaamattomuudesta. Ettei eletä niin kuin haluttaisiin, olla niin kuin haluttaisiin. Se saa elämään tulevaisuudessa, sitku elämässä, eikä tässä hetkessä.

Sitku elämä luo tunnetta elämän merkityksettömyydestä, sujahtamisesta ohi. Ja se kai tässä elämässä kaikista hankalinta onkin. Olla kuin elämättä sitä omaa elämää, odottaen sen tulevan kyllä joskus tulevaisuudessa, kun hetki on oikea, hetken koskaan lopulta tulematta.

Elämä tuntuu merkityksettömältä, sillä olemme ehkä kadottaneet hiukan suhdettamme elämän perusteisiin. Asioita, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä elämässä, pidetään helposti itsestäänselvyyksinä. Ei siis oikein enää muisteta, mikä onkaan elämää ravitsevaa. Ylipäätänsä kun kaikki tää täydellisyys ympärillämme perustuu piiperrykseen, hirveän tarkkoihin ja aikaa vieviin yksityiskohtiin. Isot linjat on unohdettu.

Pienet linjat palvelevat taas meidän jatkuvaa riittämättömyyttämme. Aina löytyy jotakin mitä parantaa, miten voisi olla paremmin, omistaa paremmin, elää paremmin. Siitä päästään alkuun:

täytämme identiteettikriisiämme, joka ei saa tunnetta riittävyydestä, niillä pienillä linjoilla, jotka sivuuttavat isot.

Lopulta meillä on aikaa kaikkeen tähän juuri ja vain siksi, että elämme jo niin yltäkylläistä elämää, että elämän perusteetkin on vara unohtaa.