28.7.2021 simplyannika

AIVOKEMIAA JA ELÄMÄNHALLINTAA

Mä oon miettinyt viime aikoina, kuinka paljon meille ylipäätänsäkään tarjotaan koko ajan sitä huonoa, jota pitäisi itse osata hallita.

Kun aloitin tylsyyttäni ja väsymystäni yhden sarjan pitkään pitkään aikaan, huomaten taas sen luupin ja sen voiman, jossa ruutua ei voi hylätä ennen kuin koko kausi on saatettu loppuun – käyttäen siihen kirjaimellisesti pahimmassa tapauksessa tunteja päivästä.

Samalla havainnoiden, kun sen mukanaan tuoma sotku levittäytyy muihinkin elämänaloihin, kuten lisääntyneeseen herkutteluun ja kodin epäjärjestykseen. Toisin sanoen kaikenlainen elämänhallinta alkaa kadota. Vähän edelliseen postaukseeni viitaten: sirkus pitää älämölöä. Ja ei vain kotona vaan myös mielessä.

Ja sen kaiken sivusta seuraaminen taas vähän ärsyttää. Miksi sitä valitsee alun perinkään sen kissa-hiiri leikin?

Flown ja sekamelskan välisen jojon.

Kysehän on alun alkaenkin riippuvuutta aiheuttavista asioista. Mutta samalla normaaleista asioista. Asioista, joiden on määritelty kuuluvan normaaliin elämään. Joka ei tavallaan syvemmin pohdittuna olekaan ollenkaan hyvää – jota ei silti tunnusteta lainkaan siksi, koukuttavaksi, ehkä vähän huonoksikin. Jonka hallinnassa silti toiset onnistuvat paremmin kuin toiset, joista löytyy ne ääripäätkin siitä täydellisestä hallitsemattomuudesta – ja siksi kai se omakohtaisuus hyväksytäänkin niin sokeasti, kun ei sentään niiiin riippuvaisia olla, vaan vain normaaleja kuten muutkin.

Vaikka puhuttaessa teknologiasta, johon kuluttaa hirvittävät määrät aikaa ja energiaa samalla tuskastellen, kuinka sitä aikaa ei jääkään riittävästi siihen omaan elämään. Kuvitellen rentoutuvansa, jota todellisuudessa ei tapahdukaan kovin hyvin, sillä tilalle tulee aivosumua ja se vaikuttaa liian myöhään toteutettuna jopa yöuniin – siis ylipäätänsä siihen että menisi nukkumaan ajoissa. Puhumattakaan siitä, että usein sen tieltä unohtaa olla läsnä – unohtaa valita niitä elämän perimmäisiä merkittäviä asioita.

Kysymys jääkin sitten lopulta henkilökohtaiseksi. Kuinka paljon omaan elämään tuo negatiivisuus vaikuttaa ja hyväksyykö sen.

Ja ennen kaikkea: hoksaako sitä kyseenalaistaakaan, sillä kyse on siitä, normaalista.

Omalla kohdallani mulla on herännyt valtava kriittisyys kyseisiin asioihin (siis vaikkapa teknologiaan (jonka hallinta on onnistuneempaa) ja makeisiin (ei juuri nyt niin onnistunutta).

Että kyse ei olekaan lopulta ihan vain minusta itsestäni ja mihin minä itse pystyn, vaan siitä, että kyse on lopulta aika pitkälle aivokemiasta. Noita kemioita ja niiden sietoa en ole voinut itse itselleni määrittää. Mutta voin sen sijaan päättää kuitenkin olla ilman, antautumatta siihen jojoon.

Mulla yksittäinen sarjamaraton viikko moniin kuukausiin ei mullista maailmaa, vaikka sen lopuksi päivittelenkin että ei olisi pitänyt. Ihan siksi, että kuten jo jaoin oivallukseni hyvästä ja pahasta, tällaisen viikon jälkeen rakastan omaa hetkellisyyttäni, henkisyyttäni ja hitauttani entistä enemmän. Näen sen paljon kirkkaammin. Sen hyvyys korostuu.

Mutta opin mä jotakin uuttakin: se tarvitsee ehkä edelleen kuitenkin selkeämpiä, allekirjoitettuja sääntöjä. Sääntöjä tyylillä, älä aloita sarjaa jossa on enemmän kuin yksi tuotantokausi (vaikka harvassa on ne sarjat jotka jaksaisivat pitää mielenkiintoani yllä yhtä kautta pitempään) tai suosi vain elokuvia sarjojen tieltä.

Ylipäätänsä kun kyseisten asioiden tiimoilla vietetty aika on kaiken kaikkiaan hukkaan heitettyä aikaa – ei sillä, etteikö sitä voisi joskus hukatakin, mutta silti jokainen tuollainen hetki on sitä, hukattua aikaa, josta ei jää lopulta mitään käteen.

Jonka tieltä on ehkä luopunut jostakin muusta, mutta jota ei välttämättä näe, koska omaa arvomaailmaansa ei tunnista. Sen tieltä mä joudun (ja joiden arvon tiedänkin) usein luopumaan esimerkiksi kirjoittamisesta, lukemisesta ja hiljaisuudesta. Omasta ajasta. Minusta.

Mun mielestä tää on yks selkeä asia, jonka kontrolloinnilla kuitenkin on voimakas merkitys omaan hyvinvointiin. Arkeen. Siihen aivosumuun, läsnäoloon, epäonnistumisen tunteeseen. Kierteeseen, luuppiin, siihen johon jää jumiin päivästä toiseen oman huonommuuden kanssa, kun ei jaksaisi tehdä muuta kuin jäädä illaksi telkkarin ääreen. Vaikka alun perin tuon jaksamattomuuden yhtenä merkittävänä syynä on juurikin tuo ruutu.

Sitä on hankalaa nähdä, sillä tällainen asia tuo luonnollisesti mielihyvää, vaikka se tuokin myös sitä huonoa, joka estää näkemästä jopa muuta hyvää sen takana. Pitkäkestoisempaa, joskin tylsempää hyvää, kun sieltä takaa ei löydy ne yhtä koukuttavat kemiat.