21.5.2021 simplyannika

MIKSI TEEMME VÄÄRIÄ TEKOJA, VAIKKA TIEDÄMME OIKEAT?

Teemme paljonkin tekoja, jotka tiedämme periaatteessa vääriksi. Enkä tarkoita pelkästään oikeudentajunmukaisia vääriä tekoja, vaan tekoja, jotka tiedämme itsemme kannalta vääriksi. Toisaalta taas emme tee ollenkaan tekoja, vaikka tiedämme, mitä tekoja oikea teko vaatii.

Yksi monimutkaisimmista yhtälöistä on oma elämämme.

Tiedostamme esimerkiksi usein, millaista elämää haluaisimme elää. Sivuutamme silti tämän tunteen. Näemme sen mahdottomana, kaukaisena asiana. Niin kuin emme voisi itse vaikuttaa siihen. Kaikista kiehtovinta tässä on päätös olla tekemättä mitään. Odotamme, että se muuttuu siksi itsestään tai muutamme itse sitä joskus myöhemmin, kun meillä on aikaa ja jaksamista. On helpompaa olla tekemättä mitään, siinä hetkessä. On jotenkin raskasta muuttaa itsessä jo pitkään palvellutta koodia. Eikä se käykään ihan yhtäkkiä.

Yksi suora esimerkki taas on esimerkiksi eettiset valinnat. Tiedämme hikipajojen tarinan. Niiden vaikutuksen ihmisiin sekä ympäristöön. Elämän epäoikeudenmukaisuuden. Silti tuemme tällaista toimintaa valinnoillamme. Hetkessä unohdamme, mikä on oikein. Tai paremminkin ajattelemme asiaa omasta oikeastamme käsin – on minun kannaltani oikein saada tuote mahdollisimman halvalla. On oikein, että minä sovellun yhteiskuntaan. Olemme siis lopulta itsekkäitä, mikä on aika luonnollistakin, sillä siihen tämä maailma jollakin tavalla kannustaa.

Kilpailuun.

Tiedämme myös, mistä terveellinen ruokavalio koostuu, mutta usein syömme sen vierestä. Tiedämme, miltä viikoittaiset liikuntasuositukset näyttävät, mutta usein laistamme niistä. Tiedämme siis, mikä olisi keholle oikein, meille hyväksi, mutta teemme silti niin sanotusti vääriä valintoja. Toisaalta toki niitä pitääkin tehdä, sillä emme voi olla täydellisiä. Mutta on myös ehkä niin, että tällaiset valinnat jäävät päälle.

Ehkä emme jaksa pitää huolta itsestämme tai ”oikeista” valinnoista, koska paremmat valinnat eivät ole yhtä houkuttavia. Ne eivät tuota samalla tavalla mielihyvää. Olemme siis mukavuudenhaluisia. Pohjimmiltaan se mukavuus tuntuu oikealta valinnalta tehdä. Emmekä usko sen toisen vaihtoehdon olevan yhtä mielekäs, vaikka se todennäköisesti saisi meidät voimaan jopa paremmin. Valittavana voi olla vaikkapa hetken korkeatasoinen huuma tasaisen mielihyvän tieltä. Sellaisten tunteiden ristiriidassa oikeaa valintaa on haastavaa tehdä. Valitako siis sokeri vai sokerittomuus, televisio vai televisiottomuus. Esimerkiksi. Toki sen ei tarvitse edes olla joko tai, mutta ihmiset sopeutuvat erillä tavoin riippuvuuksiin, jolloin se voi olla välttämätöntä.

Toisaalta luulen, että tuo mukavuudenhalun taika katoaa, kun sen ulkopuolelle uskaltaa katsoa. Miettiessäni esimerkiksi sitä, kuinka paljon hyppy tuntemattomaan pelottaa, mutta kuinka paljon sen jälkeen oikeasti saakaan mielihyvää, erilaista sellaista, vapauttavampaa.

Parempaa.

Mulle tulee mielihyvän seuraamisesta aina mieleen yksi lastenanimaatioelokuva, jonka nimeä en muista, mutta joka sijoittui kuitenkin tulevaisuuteen. Siellä aikuiset istuivat päivät automaattisesti ohjelmoitavilla ja liikkumisvirtaan muiden mukaan liittyvillä penkeillä, tuijottaen vain edessään näyttöä, ollen ylipainoisia, hamuten samalla ruokaa, koskaan puhumatta kellekään, koskaan kommunikoimatta, vain ärsyyntyen sellaisen yrityksestä.

(Ääneen tämän sanottuani alan epäillä, oliko se todella joku animaatio, vaikka mieli niin väittääkin.)

Mutta the pointti: miksi se ei voisi olla se oikein?

Kuka sanoo, että meidän tulee lopulta olla hoikkia, sosiaalisia, tekeviä (no ehkä ylipainon terveydelliset haitat on melko kiistattomat..) Mutta siis, jos se ”olematta oleminen” miltä tuo mielikuva minusta näyttää, on se mikä tuo sitä hyvää oloa ja siksi tuntuu olevan oikein, miksi se ei sitten lopulta voisi ollakin sitä?

Jos meidän kuuluukin olla sellaisia eikä tällaisia?

Jos se on sitä evoluutiota?

Okei, ehkä vähän scifiä, mutta kuitenkin. Periaatteessa siellä taustalla on kuitenkin se mielihyvä, mukavuudenhalu, mikä aika pitkälle tuntuu ohjaavan meidän toimintaamme oikeasta ja väärästä.

Kuinka pitkälle tuota mukavaa siis kuuluu kuunnella?

Ja toisaalta palatakseni siihen hetken huumaan: tietääkö sitä oikeasti aina itse, mikä on sitä mukavaa? Tuo hetki kun on niin voimakas, että sen pitkäkestoisen hyvän olon sivuuttaa, mutta ilman sitä hetkeä, tuon pitkäkestoisemman olotilan hyödyt on vasta nähtävissä. Jos sen väärältä tuntuvan joutuukin ensin valitsemaan, jotta vasta tietää, mikä onkaan lopulta hyvää?

Samalla mietin myös, mitä meille ympärillämme tarjotaan. Aika paljon sitä väärää, väärää, jota vastaan pitäisi yrittää taistella, mikä taas on energiaa kuluttavaa. Sitä vastaan toimiminen vaatii muutosta, muuttuminen on hidasta ja väsyttävää. Kaiken lisäksi siihen herääminen täytyy tapahtua pitkälti itsestä. On siten aika sattumanvaraista, tapahtuuko sitä edes. Halutaanko meidän lopulta edes toimivan oikein?

Ainahan sitä luulee ja haluaisi vain tehdä niitä oikeita valintoja. Itse itseään ehkä manipuloiden, miksi juuri silloin ei niitä oikeita valintoja voi tehdä. Usein se perustelu taitaa kuulua, ettei vain juuri siinä hetkessä jaksa tai ehdi, mutta seuraavassa kyllä (jota tosin tuskin tulee).

Mikä sinällään sekin on aika hullu peruste, sillä kyse on kuitenkin useimmiten juuri omasta elämästä. Ettei omaa elämää ehdi ja jaksa?

Mihin se aika katoaa, mitä tuo aika on?

Mihin se energia kuluu, ettei sitä ole?

Ylipäätänsä maailmamme on hirveän energiaa kuluttavaa. Ehkemme siis näekään kovinkaan selkeästi, koska päässämme vallitsee sekasorto. Ehkei meillä todellisuudessa olekaan sitä jaksamista ja aikaa oikean toteuttamiseen, koska käytämme tuota kaikkeen muuhun. Onko tämä aika siis lopulta tärkeämpää ja mitä se on?

Mistä sen täyte tulee?

Ja vielä pohjien pohjimmaisena: ohjaako siellä taustalla myös jokin luolamiesaikainen geneettinen taipumus, jossa energiaa tulisi säästellä, jotta sitä olisi käytettävissä sitten myös oikeassa tarpeessa?

Mutta miten meidän elämämme ylipäätänsä voi periaatteessa olla lähes pohjimmiltaan aina sitä väärää, jota pitäisi muuttaa?

Osaltaan kai meille tarjotaan niitä ristiriitaisuuksia: myydään sokeria, mutta sitä ei saisi syödä. Myydään telkkaria, mutta liikkua pitäisi. On kai aika sattumanvaraista, kuka onnistuu hallitsemaan niiden normaalia käyttöä, kyse kun on riippuvuutta aiheuttavista asioista. Vaaditaan siis sitä energiaa, tuon hallintaan, jota ei ehkä lopulta riitä. Ja paitsi riippuvuutta, tarjotaanhan meille hiukan ristiriitaista mallia elämästäkin: pidä se vakityö-perhe elämä, mutta kuitenkin muista elää sitä omannäköistä elämää. On siis helppo, väärä valinta ja vaikea, oikea valinta.

Toisaalta pohjalta voi löytyä myös se meidän luontainen taipumuksemme muutokseen, parempaan. Vaikka samalla alan epäillä: eikö tuo parempi ole sitä ympäristöstä tuotettua parempaa? Onko meillä itsellämme lopulta edes omaa säädintä parempaan? Jos eläisimme keskellä ei mitään ilman mitään ja kaikkia vaikutteita, haluaisimmeko koko ajan jatkuvasti muuttaa jotakin?

Olisiko niin suurta ristiriitaisuutta oikeasta ja väärästä?