MINÄ, JOKA PALASI
Kysyn aina välillä iltaisin itseltäni, mihin tämäkin päivä oikein katosi. Kauhistuneena. Annoin tämänkin päivän valua näin nopeasti ohi, enkä tunne edes eläneeni.
Silloin mun pitääkin muistuttaa itselleni: jatkuva läsnäolo ei kuitenkaan ole osa tavallisen ihmisen elämää.
Että läsnäolo on jotakin hyvää, jolla voi ymmärtää sen olevan hyvää, kun välillä on myös huonoa. Että läsnäolon voima piilee siinä, että se vierailee aina satunnaisesti. Läsnäolo on jotakin hyvää, jonka voi tiedostaa, kun se on vain satunnaista. Ei läsnäolo voi olla jatkuvaa, mutta se voi olla ilo silloin tällöin, ihan joka päiväkin,
mutta vain hetken.
Mutta mitä kun tuon hetken kadottaa, se ei palakaan, pitkiin aikoihin?
Ja noihin pitkiin aikoihin, viime aikoihin, oloni on ollut hyvin epämääräinen.
Irrallinen.
Kuin katselisi sieluaan sivusta, joka ei ole kotona, eikä millään halua palatakaan, edes pyytäessä. Kertoen vain, ettei vielä ole sen aika.
Ja jotenkin tiedostankin sen. Että välillä menee vaan eläen olematta tässä, ettei ajatuksestaan saa kiinni. Nyt siinä kesti vain useita viikkoja, tuskastellen, kaivaten, odotellen. Milloin hän suosii saapua, sielu takaisin ruumiiseen. Tuntui aivan kamalalta kirjoittaa olemalla tuo irrallinen itsensä. Tietyllä tapaa itsensä, muttei se omin itsensä. Samalla myös opin erään asian: ei tuo sielu tarvitse taukoa, omaa aikaa, vaan paremminkin se kavahtaa sitä kauemmas, mitä kauemmas sen päästää, vaikka suopeudessaan luuleekin sen välillä tarvitsevan tilaa.
Tilanteen laukaisi oikeastaan lahja, yllätys sekin: postista läheiseltä saapunut Mala koru, koru itsensä maadoittamiseen, meditaatioon.
Ja tuona iltapäivänä istuin alas, tuttuun paikkaani ikkunan viereen, joka niin vieraaksi on jo muuttunut. Silloin tunnen jälleen sen riemun sydämessä, joka on niin kovin antanut odotuttaa. Kuinka sitä olen kaivannutkaan
yhteyttä minuun,
yhteyttä ajatuksiin.
Viimeksi:
MIKSI EMME ENÄÄ TIEDÄ, MIKÄ ON TÄRKEÄÄ?
Lue myös: