KOHTAATKO ITSESI REHELLISESTI?
Mun mielestä olennainen osa merkityksellistä elämää on itsensä rehellinen havainnointi.
Ei se, että olisi puutteeton, vaan se, että ne näkee ja uskaltaa nähdä, jopa tuomitsematta. Sillä puutteille on helppo ummistaa silmänsä, olla hiukan epärehellinen.
Ihmismielessä puute kun on heikkous, heikkoutta taas ei voi rakastaa, heikkoutta näyttämällä jopa asettuu haavoittuvaiseksi. Ihminen siis haluaa olla ilman heikkoutta, jolloin niitä pyrkii sivuuttamaan, kieltämään, niitä omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Osaa tuntemuksista ja ajatuksista pidetään pahoina ja jopa häpeällisinä. Mietitään vaikka kateutta. Kateutta ei saisi tuntea, se vaikuttaa heikkoudelta, että altistuu näinkin alhaiselle tunnetilalle. Pitäisi olla sellaisen yläpuolella.
Se juttu kun on, että kaikilla on omat heikkoutensa, kaikilla on jopa vähän samoja heikkouksia ajoittain, mutta se toinen juttu on, että osa uskaltaa nähdä, kohdata ja myöntää ne, sanoa itselleen ääneen.
Uskallatko siis olla itsellesi heikko?
Uskallatko olla itse itsellesi?
Ollen siis vain se kuka olet?
Ettei pakenisikaan puutteitaan, koittaisi loppuun asti välttää ajatuksen tuomaa kärsimystä, etsi vain hyvää. Vaan on sitä kaikkea. Antaa itsensä olla sitä kaikkea. Antaa itsensä jopa kehittyä, mutta kehitystä voi tapahtua vain kun näkee sen molemmat puolet.
Ja kun heikkoudet kohtaa, niiden taakasta vapautuu hyväksymällä niiden olemassaolon.
Viimeksi:
EDELLEEN TAVAROITA METSÄSTELLEN – KEHITTYYKÖ IHMINEN SITTENKÄÄN?
Lue myös:
