AJATUKSIA EHDOTTOMUUDESTA
Mua on ehkä vaivannut tietynlainen ehdottomuus muutamissa asioissa.
Tai ehkä ja ehkä.
On vaivannut.
Että asiat ovat mustavalkoisia ja ne pitää voida määrittää. Selkeästi. Että on joko tai, muttei yhtään harmaata.
Että joko ostaa tai ei osta, joko on ekologinen tai ei ole, joko on hyvä tyyppi – tai ei ole.
Tai tekee hyviä valintoja ja voi hyvin tai tekee huonoja ja voi huonosti.
Joko tai.
Ehdottomuus on tietynlaista täydellisyyden tavoittelua. Että kykenee toimimaan täydellisesti, ilman puutetta. Puute on heikkous, heikkoutta ei voi rakastaa. Ihminen siis haluaa olla ilman heikkoutta.
Yleensä ottaen ajattelen täydellisyyden johtuvan lähinnä siitä, että halutaan olla riittäviä muille. Toisaalta tässä tapauksessa mulle tulee olo, että haluan ensinnäkin olla riittävä itselleni. Tunteakseni itseni arvokkaaksi, oikeaksi. Mutta niin, luultavasti lopulta sen pohjalta siten ollen arvokas myös niille muille. Ehkä kai se jonkintasoinen valmistumisen identiteettikin vaivaa, sillä on välillä vaan hemmetin vaikeaa hyväksyä, että täällä ollaan ja pysytään keskeneräisinä, lopullisesti.
Täydellisyys kun ei hyväksy keskeneräisyyttä.
On kyse osaltaan myös siitä, että haluaa tehdä oikein. On mun mielestä moraalisesti oikein, että vaikkapa välttää turhaa kuluttamista. Että sen eteen ketään ei hyväksikäytettäisi. Tää taas on tehty hirveän vaikeaksi, josta tulee helposti huonommuuden tuskaa, siksi ristiriitaa, ettei osaa tehdä oikein. Että tekee itseasiassa väärin.
Eikä sellaisesta asiasta oikein voi joustaa, minkä ajattelee oikeaksi, ihan siellä syvimmällä tasollaan.
Siinä piileekin myös totuuden siemen. Niinhän asiat oikeastaan ovat, vaikka muuksi haluaisi väittää. Oikeita tai vääriä, hiukan mustavalkoisia. Jos ostaa toisen selkänahasta revityn paidan, voiko sen värittää harmaaksi, alueeksi oikean ja väärän väliltä?
Mutta toisaalta, ei totuudella ole mitään tekemistä vaativuuden kanssa. Totuus ei vaadi vaativuutta. Voin siis olla ilman vaativuutta. Antaa asian olla totta, mutta olla silti itse vaatimatta.
Tuolla ehdottomuudella kun kuitenkin tulee mukanaan myös negatiivisuutta. Ehdottomuus ei jousta. Se lisää stressiä, kiristää elämäntilaa pieneksi, jos se asia ei kuitenkaan tule luonnostaan sieltä sisältään. On eri asia haluta toimia ja toimia, haluta arvostaa ja arvostaa – toisin sanoen on eri asia olla ihminen ja on eri asia olla täydellinen. Toki muutosta kohtaan voi pyrkiä, voi pyrkiä kasvamaan. Silloin rajat itsensä helpolla päästämisen ja vaativuuden välillä ovat häilyviä. Mutta sieltä häilyvyydestä voi etsiessään löytää itselleen myös vähän armollisuutta.
Jotenkin siis viime aikoina pohtiessani olen onnistunut löytämään itseeni sitä armollisuutta.
Vain koska se on valinta. Oli kyse oikeasta tai väärästä, on kuitenkin oma valintansa antaa itselleen anteeksi keskeneräisyytensä. Sillä anteeksianto ei katso oikeaa, ei väärää, ei tuomitse, se antaa tilaa myös heikkoudelle.
Ja ennen kaikkea,
siellä missä on anteeksiantoa on helpompaa hengittää.
Viimeksi:
ONKO SITTENKIN OK OSTAA RIITTÄVYYTTÄ?
Lue myös:
