mutta muista kuka sä haluat olla
Kun päässä syrrää ja hyrrää ja alkaa ahdistaa, totean:
mutta muista, kuka sä haluat olla.
Identiteettimme muodostuu muita peilaamalla. Kun erilaisia mahdollisuuksia lävähtää vähän väliä kasvoille, on hetkittäin hankalaa muistaa, kuka itse olikaan. Monia asioita voi ihailla, niiden silti olematta itseä. Se että jotain asiaa ihailee, voi olla sen itsensä vuoksi, ei siksi, että saisi omaksi, kahlittua ja vangittua. Näin mä opettelen itseäni miettimään, eheytyessäni, hetkissä, joina sisintä kirpaisee. Kerron itselleni: me ollaan erillä tavalla upeita. Hän on upea omalla tavallaan, minä omallani, eikä niitä pidä verrata.
Kaikkia ei voi miellyttää. Kaikkia ei kuulu miellyttää. Sitä pitää vain olla oma itsensä, kliseisesti, ja siten samankaltaiset ihmiset voivat myös löytää sinut. Elämä muuna kuin omana itsenään ei ole levollista elämää, et voi koskaan muuttua kestävästi ketään muuta varten. Elämä tuo oikeat tyypit eteen, kun vain maltat odottaa, laittamatta vastaan, yrittämättä takertua.
Jossa on syytä muistaa, että itse ”elämä omana itsenään” on sekin alun alkaen harhaa. Lainatakseni Erich Frommia tai oikeastaan D.T Suzukia heidän yhteiskirjassaan Zen ja psykoanalyysi:
”Vapaus on toinen järjetön ajatus. Elän sosiaalisesti, ryhmässä, mikä rajoittaa kaikkia liikkeitäni, niin mieleni kuin ruumiiniki liikkeitä. Edes yksin ollessani en ole vapaa. Minulla on kaikenlaisia impulsseja, jotka eivät ole hallinnassani. Jotkut impulssit voivat ottaa minut valtaansa tahdostani riippumatta. Niin kauan kuin olemme tässä rajallisessa maailmassa, emme voi koskaan puhua vapaudesta tai omien halujemme toteuttamisesta. Jopa nämä halut ovat jotain, jotka eivät ole omiamme.”
Siinä kun huudat: ei vitsi mä oikeasti tarvitsen tämän ja tämän ja tämän, mutta sinä et tarvitse mitään vaan muut sinussa tarvitsevat.
Ei ole mitään minua, joka sisäsyntyisesti haluaa. Valintani peilautuvat ympäristöstäni, siten miten minä heijastun tähän yhteisöön ja muihin ihmisiin. Ja tiesitkös, loppujen lopuksi jos oikein miettii, tuo halu syntyy halusta olla parempi. ”Minuudemme” halut taitavat aika paljon olla kertomusta siitä, mitä kaikkea meissä on pielessä, mitä voisi korjata. Uusi = parempi = arvokkaampi = korkeampi sosiaalinen asema muiden silmissä. Ympäristömme kun vain on rakentunut niin, että tällaiset valinnat määrittää ihmisarvoa ja omaa asemaa yhteisössä, hierarkia on kai palvellut jo apinoiden ajoilta asti.
Alan ajatella Barbi elokuvaa. Muistathan sen kohtauksen, jossa kerrotaan, kuinka mahdotonta on olla nainen?
”We have to be thin, but not too thin. And you can never say you want to be thin — you have to say you want to be healthy, but also you have to be thin. You have to have money, but you can’t ask for money because that’s crass. You have to be a boss, but you can’t be mean. You have to lead, but you can’t squash other people’s ideas.”
”You’re supposed to stay pretty for men, but not so pretty that you tempt them too much or that you threaten other women because you’re supposed to be a part of the sisterhood. ”
”You have to never get old, never be rude, never show off, never be selfish, never fall down, never fail, never show fear, never get out of line. It’s too hard! It’s too contradictory and nobody gives you a medal or says thank you! And it turns out in fact that not only are you doing everything wrong, but also everything is your fault.”
Elämä on mahdotonta.
Ennen kaikkea olen miettinyt kuitenkin sitä, miten sitä armahtaisi itsensä kaiken tämän ulkopuolelle, sillä en voi muuttaa maailmaa, voin muuttaa vain itseni. Haluan kuvun. Kuvun jonka lasken päälleni, josta kaikki saastainen ja epämiellyttävä kimpoaa ulos. Eläisin vaan omassa hetkessäni, jossa nautin ja kaikki on hyvin, enkä astuisi ulos, sillä siitä lähtien kun astun ulos, perhoset kaikkoavat, nurmikko ruskettuu ja puut alkavat lahota. Mutta kuvussa. Kuvussa saisi riittää kenelle riittää, kunhan riittäisi itselleen, löytäisi sellaisen vahvuuden. En tiedä, janoan vaan niin kovin hyväksyntää joltain muulta, kuin vain itseltäni.
Mutta sehän onkin luonnollista, ei siinä ole mitään epätavallista. Olit sä kuinka vahva tai voimaantunut tahansa, ei ihmistä ole tehty olemaan yksin. Ongelman ydin on vain siinä, jos alat hakemaan sitä hyväksyntää kaikilta. Tyypeiltä, jotka ovat elämässäsi vain vilahduksen, joita et näe enää koskaan, joita et alun alken edes kohtaa, katsot vain ruudun takaa. Huvittavinta on, että ketään heistä et muista enää 10 minuuttia myöhemmin. Tätä ajattelen ja jotain sisälläni herää, kun halaan ystävääni ja hänen uutta ystäväänsä, silleen kymmenen kertaa saman viikonlopun aikana.
Lämpöä.
Mistä sitä hyväksyntää pitääkin hakea on läheiset ja ystävät. Siksipä: halaa ystäviäsi ja kerro kuinka upeita ja ainutlaatuisia he ovat.
Usein ja aina ja koko ajan.
Ei vain silloin tällöin, vaan aina.
Ja siis. Ei vain ystäviäsi vaan kaikkia ihmisiä ympärilläsi, jopa sitä tuntematonta, niitä jotka ovat, ei niitä jotka eivät ole. On aika pienentää horisonttia, kaventaa kuvakulmaa, luoda se kupu, oma läpäisemätön kupu.
Voit yrittää lääkitä itseäsi muuttamalla itsessäsi jotain jatkuvasti, jolla tunnet itsesi hetken riittävämmäksi. Lääke ei kuitenkaan puutu juuri syyhyn. Juuri on se, että sydämesi kaipaa hyväksyntää, aina ja ikuisesti.
Sydäntä pitää halata ja rakastaa, kiittää ja kehua. Se pitää nähdä.
Alan hahmottaa, että tämän hetken oppi mitä opettelen ja olen koko ajan opetellut on ollut sen ymmärtäminen, että kaikki tapahtuu ajallaan ja omalla painollaan, enkä voi vaikuttaa sen kulkuun. Silloin on myös turha yrittää puristaa, kiirehtiä ja hyppiä aitojen yli, sillä aidat vain jatkuvat, kuin loppumaton labyrintti. On vain istuttava paikoillaan, annettava veneen mennä menojaan, vaikka tuntuukin, ettei se liiku. Ehkei liikukaan, ehkä on aika odottaa. On odotettava kärsivällisesti, maisema on kaunis silti, vaikkei se muutukaan.
Tunnen pilkkeen palaavan silmäkulmaani. Se joka joskus katosi, eikä kai oikein koskaan palannut, vaikka teeskentelin.
Alan kyynelehtiä keskellä kahvilaa.
On ollut ihan helvetinmoinen ikävä.
