miten omia vajavaisuuksia rakastetaan
Että virheetkin on kauniita. Että ne tekee ihmisen rakastettavaksi ja ihmiseksi. Ehkä tää teksin kirjoittaminen on saanut mun aivot jo sumeiksi, mutta juuri nyt tuntuu, että virheet vasta tekevät ihmisen ihmiseksi ja upeaksi. Ei ne ansiot.
Vaan vajavaisuudet.
Ne on ne mitkä tekee ihmisestä kauniin ja rakastettavan.
Ja juuri se on se, miksi johonkin ihmiseen joskus aion rakastua.
Mutta miten rakastutaan omiin virheisiin? En osaa sitä, edelleenkään.
Että olen ihan yhtä rakastettava, vaikka jo lohkeilleet kynsilakat varpaissa ovat odottaneet lakkausta pari viikkoa, vaikka en ole vieläkään jaksanut selvittää, miten saan karanneen hupun nauhan vedettyä takaisin, vaikka saan introvertti kohtauksen keskellä ihmisryhmää ja pakenen ahdistuneena omaan kuoreeni.
Että olen ihan yhtä rakastettava ja riittävä keskeneräisenä ja epätäydellisenä ja vähän huonompana kuin tuo toinen tässä samassa huoneessa.
En tiedä, onko siihen muuta mahdollisuutta, kuin rakastua toiseen ihmiseen ja toisen ihmisen heikkouksiin, jolloin ehkä antaa myös omatkin vajavaisuutensa anteeksi. Universumi ei tosin tunnu olevan kanssani samaa mieltä, sillä se haluaa edelleen, että olen yksin. Kai en tajua jotain, mitä se jo naama punaisena huutaa vasten kasvojani.
Enhän mä voi tietää, mitä toinen etsii, ehkä hän etsii juuri minua. Mutta ehkä siinä onkin se syy, mitä en ymmärrä. Valittavana on niin hirveä läjä upeita ihmisiä, miten juuri minä nousisin kaikkien noiden muiden yläpuolelle?
En ole yhtä hyvä ihminen kuin ystäväni, en yhtä uniikki, kuin tuo tyttö noissa ruutuhousuissa, en yhtä sinut itseni kanssa kuin hän hiukset nutturalla rengas nenässään, en kanna itseäni yhtä ylpeästi kuin tuo tuossa samanlaisessa villakangastakissa mikä mullakin on.
Tai ehkä olenkin sitä kaikkea, mutten itse vain näe sitä.
Musta tuntuu, että etsin ympäriltäni heijastusta josta nähdä itseni. Jotta voisin nyökytellen määrittää, että kyllä, sinä olet riittävä. Haluaisin kaivaa taskustani suuren peilin, asettaa sen minua vasten. Mennä itseni kanssa kahville, hymyillen katsoa silmiin ja viestittää, että kyllä sinä olet tarpeeksi hyvä. Ilman peiliä tunnen vain hätääntyneitä leiskahduksia sisimmässäni.
Valitettavasti tämä postaus ei anna vastausta otsikon kysymykseen, sillä en tiedä vastausta.
Luulin.
Kunnes aloin nukkumaan ja annoin aivojen raksuttaa. Uni ei tullut.
Päätös.
Se on päätös.
Päätös, päätös, päätös.
Päätös rakastaa.
Aina voi tulla vastaan se joku, joka istuu ryhdikkäästi, joka ei hutiloi ja sähellä ja aina ajattelee mitä tekee. Jonka housut ovat hienommat ja kasvot kauniimmat. Sellainen ihminen joka olisi niin helposti vietävissä ei ole valmis rakkauteen.
Sillä rakkaus on päätös.
Se on myös luottamista toisen päätökseen.
Ja sielujen tanssi, haluaa romantikko minussa välttämättä lisätä.
Hän joka ei tiedä mistään mitään.
