Oon muuttunut niin paljon ja lisäillyt itseeni niin paljon uusia kerroksia, että välillä mietin, kuinka kauan aikaa onnistun ylläpitämään tätä kaikkea. Kaikki uusi kun ei ole vielä juurtunut, silleen samaan tapaan, kuin koko lapsuudesta asti kasvatettu selkäranka. Minä olen vasta reilut kaksi vuotta vanha.

Puhuin joskus näkemyksestäni siitä, kuinka energia lisääntyy mitä enemmän sen lähteitä on onnistunut luomaan, mutta mitä sitten, kun koneistosta menee jokin rikki ja rulla lähtee rullaamaan toiseen suuntaan? Tulee sokerikoukku, ruutukoukku, mikä tahansa koukku. Kun tulee joku hetki, että päätän luovuttaa elämälle, etten jaksakaan enää yrittää, etten valitsekaan enää itseäni. Sen huomaa hetkessä, kun rauhan tilalle saapuu kaaos ja kaaos kutsuu sekasorron turvallista syliä.

Pelkään.

Mitä jos joku päivä menetän itseni?

Kaiken tämän, minkä olen saanut itsestäni luotua, niin monen epävarmuuden pilven läpi taistelleena. En tiedä, olenko tarpeeksi vahva. Luulen, että jos tuuli puhaltaakin, vain henkäisee suuntaani, kaadun kumoon.

Henkäiseekö se jos rakastun toiseen ihmiseen?

Katson itseäni Julia Robertsina elokuvassa eat, pray, love. Sitä pelkoa, että jälleen rakastuttuaan itseensä ja elämään, rakkaus toiseen voisi viedä tuon kaiken. No spoilerina kerrottakoon, että valitsi hänkin lopulta rakkauden, minkä minäkin hypoteettisessa tilanteessa valitsisin.

Tätä ajattelen erityisesti, kun kaipaan tuttua ja turvaa pelon keskellä, jossa pelon vaihtaisi ihan mihin tahansa muuhun kuin siihen pimeään tiehen, jonka toista puolta ei näy. Tuntuu hyvin järkevältä, että sellaisessa tilanteessa toisen syli toisi lohtua ja kantaisi sumun läpi. Olen katkera, mulla yhtälö ei toimi näin. Jos joku yrittää auttaa, en läpäise testiä, en pääse toiselle puolelle koskaan, en ota edes ensimmäistä askelta. Silloin suurinta rakkautta on se joku, joka katsoo lempeästi, voi halata, mutta sitten päästää irti, antaa itse kohdata pelkonsa. Se on oman yksinäisyytensä kohtaamista. Eikä vain kohtaamista vaan myös hyväksymistä. Ainut rakkaus, joka kantaa pelon läpi.

Se on se Julia Roberts.

Pyörittelen edelleen hämmästellen päätäni, annan katseen hakeutua horisonttiin. Miten se voi olla niin, että ihmisen syvin kipu ja kaipuu on rakkaudettomuus, mutta ettei edes tuo rakkaudettomuus täytä sitä tyhjää sydäntä, jonka itseään rakastamaton ihminen itselleen luo.

Muistathan sen, aina.

Roberts.

Itsesi.

Blogit.fi

Instagram

Kun vuosi sitten huhtikuussa färsaarelainen Durita vastaanotti mut ylitsevuotavalla vieraanvaraisuudella, matkasi suoraan lentokentältä esitelläkseen mulle päivän paikkoja, teki ruokaa ja voisi sanoa palveli kaikin mahdollisin keinoin, koin ensimmäistä kertaa yhtä väkevää hyvyyden voimaa.

Älä odota, että sua kohtaan ollaan hyviä, ymmärsin. Sen sijaan hukuta toinen hyvyyteen, eikä ihminen voi olla näkemättä hyvyyden voimaa, olematta itsekin tarttumatta siihen. Kun tarjoat hyvyyttä, hyvyys leviää, sen määrä kumuloituu, se tekee maailmasta paremman paikan, pala palalta.

Duritan lisäksi kukaan muu Euroopassa ei sitten hymyillytkään.

Se oli jollain tavalla shokki. Viimeiset kuukaudet tätä ennen itäisessä maailmankolkassa olin harjoittautunut siihen yltiöpositiivisuuteen, jossa voit jutella kelle vaan, missä vaan, mitä vaan ja vielä hymyillä kaikille ja yhtäkkiä huomaat miettiväsi, kehtaako bussikuskille huikata iloisesti kiitosta.

Kunpa mä vaan voisin hymyillä enemmän,

ajattelen ja jatkan asemalta matkaa saamatta vastausta.

Kunpa voisin olla se ihminen myös täällä.

Kohtasin eräänä päivänä kliseisen kiukuttelevan vanhan miehen, sellaisen, joka peittää omaa tarvitsevuuttaan ja heikkouttaan kiroamalla kaiken ja kaikkeuden, myös minut. Vaikka kohtaan hänet siitä huolimatta lempeydellä, en mahda olla miettimättä, kuinka pahuus iskee aina sisuskaluihin ja syö hetken hyvyyttä. Se laittaa valitsemaan. Loukkaannunko vai tarjoanko rakkautta toisen kipuun?

Elämän lainalaisuus on, että maailmassa tulee aina olemaan hyvää ja pahaa. Maailmassa tulee siis aina olemaan ihmisiä, jotka käyttävät hyvyyttä hyväksi. Maailmassa tulee myös aina olemaan ihmisiä, jotka käyttävät sinun hyvyyttäsi hyväksi. Mutta päätätkö sen vuoksi vaihtaa uskosi pahaan? Pahaan, joka on helppoa, hyvyyttä helpompaa ja kitkerämpää.

Tätä ajatusta olen viljellyt aika paljon viime aikoina presidentinvaali keskusteluiden alla, puhuttaessa maahanmuutosta ja sosiaalisesta turvaverkostostamme. Aina on, ihan sama minkälaisen ongelman äärellä, ihmisiä, jotka järjestelmää käyttää hyväksi – mutta myös heitä, joille järjestelmä on elämää ylläpitävä auttava käsi. Silloin en aio olla ihminen, joka kääntää hyvyydelle selkänsä.

Lainatakseni pehmoainoa:

”Niin muistat silti, että viha ja sen patoaminen ei tuhoo toista, vaan se tuhoaa sun oman sydämen”.

On mielestäni itsestään selvää, että ihmiselle, jolle toisen seksuaalinen suuntautuminen, uskonto, tausta tai muut elämän valinnat ovat ongelma, on jättänyt jotakin kohtaamatta omassa kasvussaan. Ei ole millään tavalla mahdollista, että tasapainoinen, omaa tarkoitustaan toteuttava ihminen, voisi häiriintyä toisen ihmisen valinnoista, jotka eivät satuta ketään ja jotka eivät millään tavalla liity omaan elämään. Oli samaa mieltä toisen kanssa tai ei.

Lue lisää:

opin jotain rasismista

eihän sellasta vaan tapahdu

Blogit.fi

Instagram