Musta tuntuu, että jokaisella kulttuurilla on omat parhaat juttunsa ja ehkä käymällä noissa paikoissa oon voinut ottaa ne osaksi minuuttani, joko lisäten tai rikastuttaen jo olemassa olevaa.

Vaalien rentoutta ja ennakkoluulottomuutta Balilla, nöyryyttä ja ylitsepursuavaa kohteliaisuutta Japanissa, vapaamielisyyttä Berliinissä, hyvyyttä Färsaarilla.

Sydämmellistä avoimuutta tapaamalla kaikkia niitä ihmisiä, joita maailma on täten tuonut kohdattavaksi.

Tällä kertaa otan mukaani myös aamupalat Balilta, sillä aamut ovat maailman parhaimpia hetkiä mitä tiedän ja annan niiden olla elämäni kruunujalokivi. Sitä ennen oon lisännyt elämääni auringonlasku bongailun Australiasta, vaeltamisen Uudesta-seelannista, kahviloissa ja puistoissa istuskelun ihan yksinäni Berliinistä. Toivon, että ensi kerralla lisään listaan vielä Duritan innoittamana oman tapani jakaa hyvyyttä.

Asia, mikä näitä kaikkia kuitenkin yhdistää on hetkellisyys.

Ne on niitä juttuja, missä tavoitan hetken ja sieltä hetkestä tavoitan onnen, millaisena, missä ja kenen kanssa tahansa.

Ja näitä kaikkia hetkiä voi toteuttaa myös kotona, en vain ole aina tajunnut sitä, vaan jokaisen matkan on täytynyt opettaa se mulle.

Mitä hyvä elämä on ja miten sitä eletään.

Missä sitä eletään.

Ja elämä on niin lyhyt että sattuu, elääkseen muuta kuin hyvää elämää, muualla kuin hetkessä.

Jolloin kaikista huvittavimmaksi muodostuu se, että vaikka oon hakenut kaikki elämäni hyvän elämän opit maailmalta, eläessäni kaikki ne tiedot takataskussani sitä vapaata elämää siellä maailmalla,

elän kaikkein vähiten noita oppeja kunnioittaen.

Mistä tuleekin se viimeisin oivaltamani tieto: en ole juuri nyt parhain versio minusta.

Se mitä maailmalla ei oo eikä varmaan koskaan olekaan tarjota mulle, on

koti.

Se tunne.

Se jokin paikka jonne kuulut.

Se paikka, missä pystyn olemaan parhain versio minusta, jossa kaikki ne opit mitä oon oppinut, sulautuu luontevaksi kokonaisuudeksi,

joita kaikkia hetkiä elän,

joka päivä.

Unohtamatta sitä kodin ydinominaisuutta: niitä ihmisiä, jotka tekee kodista kodin.

Mulle on tainnut kasvaa jonkinlaiset juuret. Juuri nyt tuntuu, että lehdet ovat varisseet, mutta toivon ja uskon niiden kasvavan takaisin saadessaan taas vettä. Sillä musta tuntuu, ettei maailmalla oo antaa mitään parempaa, mitä kaipaan, mikä ei olisi jo siellä.

On tietysti paljon paljon maailman kolkkia, joissa en ole käynyt ja voisin varmasti oppia vielä lisää. Mutta jollain tavalla musta tuntuu, että kaikki ne puolet jotka tarvin, kaikki mun syvimmät olemukset, on iskostettu muhun ja on omalla vastuullani nyt vaalia niitä ja saada ne kukkimaan.

Odotankin kotiin paluuta yksinkertaisesti siitä syystä, että rakastan sitä perustaa, minkä näiden pohjalta itsestäni oon sinne luonut.

Rakastan sitä ihmistä, joka olen kotona, jossa vaalin kaikkia niitä puolia, kaikkia niitä oppeja,

ollen se kokonaisuus.

Tiedän aikalailla, miltä mun mielestä hyvä elämä näyttää ja millainen ihminen olen ja tosiaalta haluan olla.

Varmasta olostani huolimatta musta on silti hiukan pelottavaa sanoa ääneen mitään, että näin se on, sillä oon todella ailahtelevainen ja ehkä kuukauden päästä ajattelen taas hiukan erillä tavalla. Mutta sekin on tietysti ok.

Silloin todennäköisesti tiedän jotain lisää,

mitä en tiedä nyt.

Se mitä en tiedä nyt, mutta tiedän seuraavaksi, muuttaa aina hiukan suuntaa.

Sitä kutsutaan kasvuksi.

Instagram

Blogit.fi