Jos mä kuvittelisin täydellistä elämää 56 vuotiaana, vois sen kuvailla aika hyvin färsaarelaisen Duritan elämäksi.

Että asut ensinnäkin paikassa kuten färsaaret, etkä vain asu, vaan se on sun koti, jossa oot kasvanut. Koti on aina koti. Ja sieltä kodista, sä kattelet äärettömyyksiin jatkuvaa merta.

Saat myös tehdä 20 tuntista työviikkoa, etkä vain 20 tuntista, vaan päättää itse milloin ja missä tuon työn teet ja toteuttaa sen vielä liukuvalla työajalla siten, että yhtenä viikkona voit tehdä enemmän ja toisena vähemmän.

Kaiken sen jälkeen sulla on vielä jokin merkityskin elämässäsi, asut kolmikerroksisessa talossa jossa majoitat myös normaalisti bed&breakfastilla turisteja, mutta tällä kertaa oot antanut nuo paikat ukrainalaisille pakolaisille.

Mitä muuta vielä voisi toivoa?

Että tekisi vain vähän töitä ja loppu ajan haahuilee käsittämättömän upeissa maisemissa, rauhan ympäröimänä, välillä ottaen pitempiä vapaita ja matkustaen kattelemaan maailmaa, unohtamatta hyvyyttä.

Kun me ollaan yhden tuollaisen maiseman äärellä, totean, että tarvitsen pari päivää rekisteröidäkseni ja ymmärtääkseni tätä kaikkea. Siihen Durita vastaa, että nähdessään ihmisten vastaavanlaisia reaktioita, hän yrittää muistuttaa itselleen joka päivä olla ottamatta tätä itsestään selvyytenä.

Se saa mut miettimään sitä, kuinka kauneuteenkin turtuu. Jos sä oot syntynyt näihin maisemiin, asunut täällä vuosia ja vuosia, niin eihän se katse oo samanlainen kuin sen, joka on täällä ensimmäistä kertaa, joka näkee kaiken ehkä vain kerran.

Ja kun myöhemmin juttelemme työstä ja kun hän toteaa miettineensä, että haluisi liiketalouden töiden sijasta tehdä mieluummin töitä ihmisten parissa, voin enää vain sanoa: me ihmiset pysytään aina samanlaisina, oli sulla sitten kaikki tai vähemmän kaikki, olit 20 tai 50, asuit Suomessa, Australiassa tai Fär saarilla.

Ei ihminen tuu koskaan olemaan lopullisen tyytyväinen.

Se on vain osa ihmisenä olemisen ominaisuutta, että aina pitää saada vähän jotain muuttaa. Ehkä se on se tarkoitus. Kun haluat muuttaa jotain vähän, se saa sut kulkemaan seuraavaan päivään ja se tuo sulle tunteen tarkoituksesta ja merkityksestä –  ilman tuota tunnetta ei ole elämää.

Joten ei sitä itsekään kannata tuudittautua ajattelemaan,

että jos mulla olis se minikoti siellä luonnonkauniilla paikalla rauhan ympäröimänä,

ja jos tekisin 20 tuntista työviikkoa,

sitten en tarvitsisi enää mitään.

Elämässä ei oo olemassa täydellistä tasapainoa. Elämä on aina tasapainoilua, se on vain luonnonlaki. Ja jotenkin tää päivä ja nää keskustelut toi taas uudenlaista perspektiiviä ja levollisuutta elämään.

Siten, että niitä omia tavoitteita ja haluja kattoo ehkä jotenkin lempeämmin ja ehkä hiukan ulkopuolisemmin.

Itsestään ulkopuolisina asioina.

Sen tavoitteen jälkeen kun tulee vain uusi tavoite.

Aina.

Oli se lopputulos mikä tahansa,

oli sitä minne tahansa asti kulkenut.

Instagram

Blogit.fi