paluu arkeen
Luulin, että jaksamiseni olisi parempaa.
Luulin, että musta ois mukavaa palata töihin.
Toisaalta luulen, että tarvitaan vaan aikaa tottua taas rutiineihin.
Tai että,
taidan vain yrittää uskotella itselleni niin.
Arvelin joskus, että yritän vain havitella jotakin suurta tunteakseni onnellisuutta, enkä ajatellut sen olevan tervettä. Nyt mä ymmärrän, etten tarvitse muuta kuin sen, että mä näen kauneutta.
Eikä kauneus tarvitse suurta, ei edes sitä pallon toista puoliskoa, vaan vain sen, että sulla on energiaa kävellä vaikka joka päivä puistoon ja tuntea elämäniloa ruusupenkeistä ja kirjan lukemisesta.
Eikä se tunnu enää miltään.
Tai silleen miltään, että suurimman osan ajasta sitä valitsee vain sen futoneilla loikoilun kuin että lähtisi ulos. Ja juuri sitä en halua.
Että lakkaa näkemästä kauneutta.
Joka päivä.
Ensimmäisen viikon jälkeen mulla on vahvasti sellainen tunne, että tää on jo nähty. Kyse on ennemminkin siitä, kuinka rehellinen itselleni uskallan olla. Ja jos olen rehellinen itselleni, ajatellen, että eläisin täällä tehden tätä seuraavat jotakuinkin 30 vuotta, tekee mut hulluksi.
Koko ensimmäinen viikko on pitänyt sisällään hetkiä, että musta tuntuu, että tuun hulluksi.
Silloin mietin:
tätäkö se elämä on?
Että suurimman osan ajasta vituttaa?
”Se taitaa olla sellaisten luovien ihmisten ongelma, että aina pitää olla luomassa jotakin uutta.”
Totesi uusi ystäväni, kun sanoin, että mun on vaan niin hankalaa sietää sitä työn mukanaan tuoman elämän samankaltaisuutta päivästä toiseen.
Eläen sitä samaa päivää
yhä uudelleen
ja uudelleen.
Ja samalla oikeastaan ymmärrän, mitä myös mun hostmom Berliinissä sanoi: luovuus on ennen kaikkea mielentila.
Hän kertoi ymmärtäneensä isänsä olleen luovin ihminen, kenet hän tunsi, vaikkei hän päälle päin täyttänyt sitä kriteeristöä, mitä määritämme helposti luovan ihmisen merkiksi.
Jääden mun alitajuntaan odottamaan vastausta:
hyödyntäen tätä tietoa,
mikä musta tulee isona?
