jos kaikilla tavaroilla olisikin tarina
Mä harjoittelen astiastoni kanssa sitä uutta minää.
Vanha minä haluaisi heittää kaikki pois ja käydä ostamassa ne enemmän ”minua ilmentävät” kipot indiskalta.
Kuten pari postausta sitten kirjoitin, muutos on hidas prosessi. En siis herää vain yhtenä aamuna muuttuneena ja täydellisenä versiona siitä, mitä haluan.
Hiljalleen voin kuitenkin kulkea sitä kohti.
Tehdä sen yhden, sitten toisen, kolmannenkin päätöksen.
Paljon on tullut tehtyä myös hutipäätöksiä. Mutta tää astiasto on taas yksi niistä päätöksistä kohti sitä minää, joka haluan olla.
Että annan olla.
Että ajattelen enempi maapalloa.
Nämä on mun ensimmäiset kipot ja kupit kymmenen vuoden takaa. Päättäväisesti koitan elää niillä niin kauan aikaa kun ne kestää.
Mun selkeä kehitystavoite itseni kanssa onkin opetella sietämään vanhaa. Joku on kuitenkin aina vanhaa. Jos uusisin nuo astiat, sen jälkeen vanhaa olisi joku muu. Jokin muu olisi se, joka pitäisi uusia, tullakseni enemmän ”minuksi”.
Berliinissä ollessani ihastuin hostmaman tyyliin eripari astioista. Mä haaveilen tästä salaa, että sitten kun luonnollinen kiertokulku alkaa nappaamaan astioitani, korvaisinkin ne vain sitä mukaan yksi kerrallaan uudella, omalla yksilöllään, enkä vaihtaisi kaikkia kerralla johonkin uuteen kokonaisuuteen.
Tää yhdistyi mun mielessä pari päivää sitten ajatukseen, että kuinka upeaa olisikaan, jos jokaisella tavaralla olisi oikeasti jokin kaunis tarina kerrottavana.
Että yksi kuppi olisi vaikka mummolasta, toinen pelastettu roskalavalta, kolmas niin törkeän kallis että hävettää mutta lahjaksi saatu, rahdattu sieltä toiselta puolen palloa tai ihan vain vaikka ostettu sitten, kun joku tosi hyvä juttu tapahtuu, jonka voisi sitoa tuohon kuppiin. Ilman yhtä kuppia kun aina pärjää hetken ja sitä tarinaa voi hetken odottaakin.
Yleensä musta tuntuu, että tuollaisen tarinan voi kuitenkin löytää ihan mistä tahansa milloin tahansa, kunhan vain pitää silmänsä auki.
