Viime viikon kalenterini näytti tältä. Ja silti olin olin parinakin päivänä ottamassa itkupotkuraivareita, kun on niin kiire eikä ehdi mitään. Osuvasti tämäkin postaus oli jäänyt kuvan ja yhden lauseen mittaiseksi luonnokseksi. Ja sattumalta varsin osuvasti myös A. Sinivaara kirjoitti blogissaan samasta aiheesta: kuinka pienet kertyvät asiat aiheuttavat kiireen ja stressin tunteen.

Olen elänyt jonkinlaisessa muka-välitilassa pääsiäisestä asti, jolloin lyhyen Helsingin-matkan jälkeen olen samanaikaisesti kirjoittanut kandia, hakenut kesätöitä, avustanut konferenssissa, tehnyt normaaleja töitä, vastannut ja kirjoittanut lukemattomia sähköposteja ja niin edelleen ja niin edelleen. Mietin jo, miten hitossa normaalissa kahdeksasta neljään -työssä olevat ihmiset pystyvät tekemään yhtään mitään. Sitten tajusin, että he luultavasti tekevät kaikki em. asiat tai niitä vastaavat tehtävät työajalla.

Opiskelija on ikäänkuin freelancer tai yrittäjä, joka on aina töissä. Aina olisi tentti johon lukea tai essee jota kirjoittaa. Silti oma vapaa-aika täytyy osata rajata. Yleensä olen mielestäni tässä hyvä, ja pidän projektiluontoisesta työskentelystä: välillä painetaan hommia viikonloputkin ja välillä pidetään keskellä viikkoa vapaata. Kuitenkin se, jos tekemistä kertyy samanaikaisesti paljon, on ahdistavaa. Vielä ahdistavampaa on se, jos asiaa ei ole ehtinyt ennakoida. Silloin iskee paniikki ja sitku-moodi: nyt on kaaos mutta sitten kun nämä on tehty, helpottaa. Vaan entä jos tekemistä tulee taas lisää?

Ihmisillä lienee taipumus oletusarvoisesti suunnitella tietty aika päivästä tai viikosta käytettäväksi tiettyihin asioihin. Näitä voivat olla työ, harrastukset, lapsista huolehtiminen ja niin edelleen. Kuitenkin tässä on heikkoutensa, sillä osa tehtävistä jää ainakin itseltäni ottamatta huomioon, kun säännöllistä aikataulua ei ole. Ehkä minun pitäisi klassisten tehtävälistojen ja lukusuunnitelmien lisäksi alkaa varata joko konkreettiseen tai mielensisäiseen kalenteriin aikaa yleisille tietokoneasioille, kaupassakäynnille ja siivoukselle. Tai A. Sinivaara voisi varata pyykeille ja kukkien istutukselle. Jos erilaiset hoidettavat asiat eivät tulisi (muka) yllätyksenä, vaan niille olisi varattu päivittäinen tai viikottainen aika (koska niitä kuitenkin ilmaantuu vaikkei etukäteen tietäisi tarkkaan ottaen mitä ne ovat), ne saattaisivat olla vähemmän ahdistavia. Tätä kai yleensä kutsutaan työajaksi.

Mitä todennäköisimmin helpommin sanottu kuin tehty.