Kerroin vähän aika sitten eräässä työhakemuksessa, että minusta ei olisi tullut liikunnallista ilman netistä ja somesta löytämiäni uhreilevia ihmisiä. Tämä on ihan totta. Ilman Johannan ja Sofian blogeja en olisi varmasti kiinnostunut juoksemisesta. Lotta taas on toiminut esikuvanani ja vertaistukenani crossfit-maailmassa. En edes viitsi alkaa luetella kaikkia Instagramissa seuraamiani upeita tyyppejä, joilta olen saanut inspiraatiota milloin joogamiseen, painonnostoon tai käsilläseisonnan opetteluun.

Kun olin lapsi, meillä ei penkkiurheiltu. Jos radiosta alkoi urheilu-uutiset, kanavaa piti äkkiä vaihtaa. Vaikka vanhempani eivät varmasti tarkoittaneet asiaa niin, minulle iskostui mielikuva, että urheilu on taiteellisia ja älyllisiä harrastuksia alempiarvoista. Minulla ei koskaan ollut urheilijaa, jota olisin ihaillut ja toivonut olevani hänen kaltaisensa. Pidin liikuntaa sanalla sanoen typeränä.

Vaikka somemaailmaa parjataan epärealististen mielikuvien välittämisestä, minusta on tärkeää nähdä ihmisiä, jotka toteuttavat samaa unelmaa kuin itse. Oli kyse vesivärimaalauksesta, katutanssista tai murtsikkahiihdosta, esikuvilla on suuri merkitys. Kun Suomi voittaa kultaa televisiossa, onnistumisen ja pystyvyyden tunne leviää parhaassa tapauksessa myös kotikatsojiin. Kun lempibloggaaja postaa aurinkoisia lenkkikuvia Instagramiin, tekee itsekin mieli kaivaa juoksutossut esiin. Esikuvat viestivät, että et ole harrastuksesi tai unelmasi kanssa yksin, eikä se ole typerä tai turha.

Lue myös: Miten liikunnanvihaajasta tuli himoliikkuja?