Olen seuranut Instagram storiesin puolella Saran huikeita illallisia eri maiden mukaan, ja miettinyt jo kauan että idea pitäisi apinoida. Nyt vihdoin sain aikaiseksi ehdottaa sitä ystäväpariskunnille, ja he innoistuvat ajatuksesta heti. Meitä on siis neljä pariskuntaa, jotka kukin valmistavat vuorollaan illallisen jonkun tietyn maan mukaan. Maateema näkyy muutenkin ja sen mukaan pukeudutaan ja mietitään aktiviteetteja. 

Eilen oli ensimmäinen illallinen ja maana Japani. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää ja asetti riman korkealle, enkä malttaisi odottaa seuraavaa kertaa. Illan aikana tuli myös käytyä hyviä keskusteluita, joista osa saattoi jopa hiukan kiihdyttää allekirjoittanutta. Välillä pieni tunteiden kuumeneminen on kuitenkin ihan tervetulluttakin. Niin kauan kun asioista voidaan puhua, eikä homma mene huutamiseksi, on keskustelu hedelmällistä. 

Puhuimme muun muassa siitä, määrittääkö biologia sukupuolen, täytyisikö lapset kasvattaa sukupuolineutraalisti ja miksi nämä asiat ovat tärkeitä. Aiheena oli myös kulttuurinen omiminen ja loukkaantumisen kulttuuri. Ystäväni sanoi ”joo siinä vaiheessa mä huomasin että Elisa on vihainen kun se aloitti puheenvuoron lauseella ”sä olet suomalainen valkoinen heteromies”.” 

Olen sitä mieltä, että tänä päivänä joutuu miettimään välillä liikaakin sitä, loukkaako toiminnallaan, sanamuodoillaan tai esimerkiksi pukeutumisellaan jotain. Mutta jo se, että näitä asioita joutuu miettimään, kertoo siitä kuinka paljon on muutaman vuoden sisään päästy eteenpäin tasa-arvokeskustelussa. Monet asiat ovat nimittäin niin juurtuneita ajatteluumme, että niitä ei edes tiedosta. Kuinka paljon esimerkiksi kielellä on vaikutusta toimintaamme alitajuisesti? Ohjaako se esimerkiksi urapolkujamme tiedostamattomalla tasolla? On esimies, palomies, lakimies ja valtionpäämies. Ja sitten on esimerkiksi aulaemäntä tai tarhatäti.

Silloin kun on esimerkiksi urheilullinen cis-sukupuolinen mies, on helppo sanoa että siksi on miesten punnerrukset, koska miehet nyt vain ovat naisia fyysisempiä. En itsekään kiistä, etteikö meissä olisi eroja. Mutta miehet eivät ole mikään homogeeninen joukko, täynnä urheilullisia alfa-uroksia. Sitten kun johonkin lätkäistään sukupuolileima, ja löydät itsesi sen ulkopuolelta, voi tulla melko joukkoon kuulumaton fiilis. Joonas kirjoitti jonkin aikaa sitten loistavan keskustelunavauksen siitä, mikä tekee miehestä miehen. 

Tällaisen keskustelun myötä on myös tullut pohtineeksi omaa naiseuttaan ja sitä, kuinka alitajuiset naiseuteen liittyvät roolit ovat saattaneet omaa elämää johdatella. Eilen minulta kysyttiinkin, mistä asioista koen jääneeni paitsi minuun kohdistuneiden sukupuoliodotusten takia. Tässä onkin ehkä ongelmallisinta se, että se tiettyyn suuntaan tuuppiminen on ollut niin hienovaraista, että niitä on vaikea osoittaa jälkikäteen. Minulle on annettu valinnanvapaus opiskella ja harrastaa, mitä haluan ja on kannustettukin löytämään omat juttuni. Ovatko valinnat sitten kuitenkaan olleet täysin minun? 

Olen monta kertaa kokenut itseni lokeron ulkopuoliseksi ja naiseuteen liitettävät piirteet vieraiksi. Minulla ei ole hoivaviettiä, en pukeudu kovin naisellisesti eikä minulla ole naisellista vartaloa, en ole siisti, en pidä juoruilusta, kikattelusta tai viihdy suurissa tyttöporukoissa. Minulla on roisi huumorintaju, istun haarat levällään, kiroilen, juon viskiä tai olutta mielummin kuin samppanjaa ja lapsena nukkeleikkien sijasta pelasin sählyä naapurin poikien kanssa. Silti olen monet kerrat näytellyt sellaista roolia, jota minulta on odotettu. Olen mukautunut siihen naiskuvaan, joka on valloillaan, ehkä helpottaakseni muiden oloa. Kun jotain roolia esittää tarpeeksi kauan, siitä tulee osa identiteettiä. Sen takia ärsyttää, kun jaetaan jotain luonteenpiirteitä tai kiinnostuksen kohteita toiselle sukupuolelle sopivammiksi. 

Tämä karkasi taas melkoiseksi tajunnanvirraksi, mutta keskustelua saa ehdottomasti jatkaa kommenttiboksin puolella. Millaisina te koette sukupuoliroolit? Pitäisikö edelleen kutsua toisiamme miehiksi ja naisiksi? Tyttö, poika vai ihminen? Sana on vapaa!