Auringon loistaessa lähinnä vain poissaolollaan, alkaa siihen harmauteen pikkuhiljaa tottua. Katselee maailmaa, joka ei paljoa eroa mustavalkoisesta elokuvasta. Taivas on vaaleanharmaa, maa hiukan tummemman harmaa, eikä rakennuksien tai ihmistenkään kohdalla mitään kovin suurta väri-ilottelua näe. 

Kun ensimmäinen aurinkoinen päivä koittaa, tuntuu kuin olisi yhtäkkiä ihan eri todellisuudessa. Maailmaan on palanneet taas värit. Kaikki näyttää täysin erilaiselta, vaikka paikka on tismalleen sama. 

Yhtenä näistä kauniista aurinkoisita päivistä istuin bussissa töistä kotiin palatessani ja ohitin Pasilan aseman. Normaalisti en viitsi edes katsella ulos ikkunasta, sillä Pasilan arkkitehtuuri ei nyt varsinaisesti silmiä hivele. Nyt kuitenkin auringonlasku oli värjännyt kaikkien talojen ikkunat vaaleanpunaisiksi. Valo kimalteli jokaisesta pinnasta, ja pakkasen kanssa muodosti joka paikkaan pientä tähtipölyä. Linnanmäen maailmanpyörä näytti taianomaiselta, kun sen rataksien välistä pilkotti aina välillä enemmän valoa bussin jatkaessa matkaansa. 

Teki mieli tirauttaa pari kyyneltä. Pasilassa. Ihan tosissaan. 

Naureskelin hetken mielessäni tätä, että olin juuri liikuttunut Pasilan kauneudesta. Vaikka ihan sama Pasila se on, kun edellisenäkin päivänä. Silloin, kun vielä oli harmaata, ja vain ne rumat talot. Ainoa ero oli valo. 

En voinut olla miettimättä, miten valoisuus vaikuttaa myös ihmisiin. Sillä, miltä ulkokuoremme näyttää, ei oikeastaan ole mitään väliä. Eiran huvilakatu voi harmaalla ilmalla olla kauniimpi, kuin merihaka tai Pasila, mutta aurinkoinen Pasila voittaa pilvisen Eiran ihan 6-0. Sama pätee meihin ihmisiin. Julkisivu voi näyttää ihan miltä tahansa, mutta aurinkoisuus ja valoisuus yleensä tekee kokonaisuudesta kauniin.