Sain kommentin edelliseen postaukseen, jossa pohdittiin sitä miten bloggaus on melko egoistista hommaa. Lina-Marian mielestä nykyään sosiaalisen median myötä on muutenkin noussut tällainen ”itsensä jalustallenostamiskulttuuri”. Ja että eikö ole outoa blogata vain omasta itsestä? 

En usko, että paljon itsestään kuvia ottavat tai omasta elämästä bloggaavat ovat narsisteja. Termi on kuitenkin melko rankka, eikä sitä sovi käyttää väärin. Uskon, että ihmisissä löytyy niitä, jotka haluavat esille ja niitä jotka pysyttelevät mielummin poissa parrasvaloista. Jotkut tuovat itseään esille sosiaalisissa tilanteissa, toiset kirjoittavat mielipidekirjoituksia, kolmannet ryhtyvät esiintyviksi taitelijoiksi ja pääsevät estradilla aina siihen huumaan. 

Omien kuvien jatkuva räpsiminen ja niiden jakaminen sosiaalisessa mediassa on toki vähän hassua. Uskon, että joskus syynä voi olla huono itsetunto tai hyväksytyksi tulemisen tarve. Kuitenkin toisaalta itse katselen usein mielummin kuvia juuri henkilöistä. Satunnaiset ruoka- ja maisemakuvat ovat mukavia, mutta jos esimerkiksi Instagram-tili on pelkästään niitä, lähtee se usein pois seurantalistaltani. 

En kuitenkaan näe niin ongelmallisena tuota, että ihmiset jakavat asioita juuri omasta elämästään. Mielestäni se on juuri se, joka tekee sisällöstä mielenkiintoisen. Asiatekstejä, tutkimuksia ja uutisia voi lukea muista kanavista. Kirjoittajan oma persoona tulee näkyä blogikirjoituksessa, muutoin siinä ei ole mitään tarttumapintaa. Joskus olen törmännyt todella laadukkaisiijn blogeihin, joissa on mielettömät kuvat ja asiapohjainen teksti. Nämä blogit jäävät kuitenkin lopulta lukematta, sillä kaipaan siihen juuri niitä omia mielipiteitä, omaa näkemystä ja kerrontaa siitä, miltä tämä juuri kirjoittasta tuntuu.

Se on vähän sama kun kaunokirjallisuudessa on minä-kertoja, pystyy päähenkilöön usein samaistumaan paljon enemmän. Blogitekstejäkin voi mielestäni kirjoittaa kahdella eri tavalla. Otan tähän nyt esimerkin kuvitteellisesta tilanteesta, josta voisi kirjoittaa tällä tavalla tuomatta itseään tekstissä esille: 

”Esplanadilla on avattu uusi liike x, jossa on avajaistarjouksena kaikki huonekalut -50 prosenttia. Liike keskittyy Industrial-tyylisten huonekalujen ja pohjoismaisen design-tavaroiden myyntiin. Avajaisissa tarjottiin samppanjaa ja ruokapuolesta vastasi ravintola x. Paikalle oli saapunut suuri joukko median edustajia ja bloggaajia.” (Kuvituksena olisi muutama kuva huonekaluista ja yksi liikkeen edestä ulkoa)

Versus henkilökohtaisempi ote:

”Kävin espalla x liikkeen avajaisissa. Olipa Esplanadi muuten kaunis tähän aikaan vuodesta. Istahdin penkille ennen sitä seuraamaan ohikulkevia ihmisiä ja nauttimaan syysauringosta. Avajaisissa oli huikeat ruoat tarjolla, täytyykin koittaa tehdä oma versio näistä rullista pian kotona, rakastan nimittäin tuollaisia pikkuruokia! Liike itsessään oli täynnä kaikkia sisustusunelmia, ja minuun iski paha sisustuskärpänen.”(Kuvituksena olisi pari fiiliskuvaa aurinkoisesta esplanadista, yksi kuva liikkeestä, yksi ruoasta ja yksi bloggaajasta.)

Luen paljon mielummin tällaisia kirjoituksia. Lina-Maria mietti myös sitä, miten nykyään itsensä ylivertaiseksi nostaminen on hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa. Itse en näe sitä kuitenkaan näin. Mielestäni blogien suosio perustuu pitkälti juuri siihen, että kirjoittajat ovat ihan tavallisia ihmisiä, eivätkä yritäkään olla mitenkään parempia kuin muut. Kun lukee samantyylisten ihmisten juttuja, voi inspiroitua itsekin jotenkin helpommalla. Sillä tavalla ”hei, mäkin pystyn tohon”-fiiliksellä.

Mitä ajatuksia teillä herää aiheen tiimoilta?