KUN VAUVAKUUME EI NOUSE
Olen viettänyt viimeisen vuoden aikana enemmän aikaa vauvojen kanssa kuin koskaan ennen. Tämä johtuu siitä, että ensimmäiset läheiset ystäväni ja työtoverini ovat saaneet lapsia – ja sainpa minäkin ensimmäisen kummipoikani viime syksynä.
Vielä vuosi sitten jännitin lapsia, etenkin vauvoja. Ennen kummipoikaani en ollut koskaan pidellyt parin viikon ikäistä vauvaa sylissäni, ja siksi pitelinkin pientä nyyttiä hartiat jäykkinä. Pelkäsin, että vauvalla on huono olla sylissäni, tai että tuen vauvan päätä väärällä tavalla. Mitä useampaa lasta olen sylissäni pitänyt, sitä luontevammaksi asia on muuttunut. Jos en ole jostakin asiasta aivan varma, kysyn siitä lapsen vanhemmilta.
Nuorempana pelkäsin valtavasti synnyttämistä – vaikka aihe ei ollut todellakaan ajankohtainen. Ajatuskin synnyttämisestä, sen aiheuttamasta kivusta ja kehon muuttumisesta kauhistutti ja aiheutti huonon olon. Minusta tuntui, etten ikinä pystyisi synnyttämään. Vuosien myötä olen rauhoitellut itseäni faktoilla – jos siihen pystyvät miljardit muutkin, niin varmasti minäkin – ja ajatus synnyttämisestä on alkanut tuntua luonnollisemmalta kuin aiemmin. Myös tunne siitä, että vierelläni on luotettava kumppani jonka kanssa voin oikeasti kuvitella lapsia hankkivani, on vaikuttanut varmuudentunteen kasvamiseen.
Luulen, että monella on ollut myös vaihe, jolloin suhtautuu lapsiin negatiivisesti: pienen lapsen itku julkisella paikalla ärsyttää, hotellikseen valitsee mieluummin aikuisille suunnatun kohteen, huutaville ja juokseville pikkulapsille tekisi mieli huomauttaa junassa jotakin. Mutta jossain vaiheessa aloin nähdä tilanteen vanhempien näkökulmasta: ei äideistäkään ole erityisen hauskaa, että oma lapsi huutaa väsyneenä ruuhkabussissa tai kiukuttelee ruokakaupassa. Pienet vauvat kommunikoivat itkemällä.
Mitä enemmän vietän aikaa lasten kanssa, sitä useammin minulta kysytään, että jokos sulla on vauvakuume. No, ei ole – ja täytyy sanoa, etten usko, että minulle sellaista koskaan tuleekaan.
Vaikka pienet lapset ovat nykyisin mielestäni suloisia (näin ei ole aina ollut), eivät vauvat aiheuta minussa suurta huumaantumisen tunnetta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi lapsia. Suhtaudun lasten hankkimiseen melko pragmaattisesti: jossain vaiheessa ”lapsentekohommiin” on ryhdyttävä, mikäli jälkikasvua haluaa. Ja sisimmässäni tiedän, että haluan lapsia – en vain ihan vielä.
Tiedostan tietysti sen, että kello tikittää enkä tästä enää nuoremmaksi muutu. En haluaisi olla myöskään ihan ”ikäloppu”, kun saan ensimmäisen lapseni – mutta kuka toisaalta tietää, voinko saada lapsia laisinkaan. Nämä asiat kun ovat sellaisia, ettei niitä voi suunnitella itse täydellisesti kalenteria katsoen.
Tällä hetkellä iloitsen ystävieni lapsista. On hauskaa ja jännittävää seurata vierestä, miten nopeasti lapset kasvavat ja oppivat uusia asioita. Pienen vauvan pikkuruiset, oman sormen ympärille tarrautuvat minisormet ovat yksi liikuttavimmista asioista, mitä tiedän.
Monet äidit tuntuvat ajattelevan, että lapsista puhuminen on vielä lapsettomien mielestä puuduttavaa ja epäkiinnostavaa – ja totta kai on varmasti ihmisiä, joita nämä aihepiirit eivät kiinnosta. Minä puolestani puhun paljon mieluummin lapsista kuin itsestäni ystäviäni nähdessäni – omassa elämässäni kun tuntuu tapahtuvan niin kovin vähän verrattuna perheisiin, joissa on nopeasti kasvavia lapsia! Tuoreiden äitien kokemukset, olivat ne sitten hyviä tai huonoja, kiinnostavat tietysti siksikin, että toivon saman kokemuksen olevan jonain päivänä itsellänikin edessä.
Kuvissa malleinani ovat mahtavat superäidit Saranda ja Iida lastensa Elan ja Eemin kanssa – inspiroidun joka kerta tavatessamme siitä, miten hienosti olette onnistuneet yhdistämään kirjoittamisen ja arjen lapsen kanssa! Kiitos siitä, että näytätte seuraajillenne avoimesti niin äitiyden kauniit kuin harmaammatkin puolet <3
lue myös:
