MUKAVA ELÄMÄ
Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, minkälaisen elämän haluaisin.
Sanottakoon tässä vaiheessa, että olen äärettömän onnellinen ja tyytyväinen elämääni – siihen, missä olen tänä päivänä, minkälaisia asioita saan tehdä päivittäin, kenen kanssa aikani vietän. Silti mietin myös viikottain sitä, mitä minun vielä elämässäni pitäisi saavuttaa ja minkälaisia tavoitteita minun tulisi itselleni asettaa ja koen itse itselleni asettamistani paineista toisinaan myös voimattomuuden tunteita, kuten niin moni Z-sukupolvelainen tai kuka tahansa sosiaalisessa mediassa aikaansa viettävä.
Juttelin tänään puhelimessa 90-vuotiaan mummuni kanssa siitä, miten ihmiset sokeutuvat niin helposti kaikelle sille hyvälle, mitä heillä on elämässään. Mummukin sanoi välillä havahtuvansa siihen, että valittaa turhanpäiväisistä asioista, vaikka hänen asiansa ovat niin hyvin. Minulle isovanhempani ovat iso inspiraation lähde: he ovat molemmat yli 90-vuotiaita, asuvat omillaan, syövät joka aamu puuroa, lukevat paljon, käyvät lenkillä ja hoitavat itse omat arkiset asiansa, isäni ja setäni käyvät toisinaan auttelemassa.
En muista, että isovanhempani olisivat koskaan pyytäneet oikein mitään, he ovat aina olleet itsenäisiä, ahkeria ja saavuttaneet niin valtavasti, vaikka ulkopuolisen silmään he saattavat vaikuttaa aivan tavallisilta vanhuksilta, jotka ovat olleet tavallisissa töissä ja eläneet tavallista elämää. Itse näen valtavan elämänkokemuksen ja kiinnostuksen maailmaa kohtaan, miten he ovat vielä 80-vuotiaina matkanneet ulkomaille, käyneet elämänsä aikana muun muassa Kiinassa, Egyptissä ja Grönlannissa, opetelleet käyttämään tietokonetta ja kännykkää, lukevat joka päivä Hesarin ja jaksavat edelleen olla kiinnostuneita maailman asioista.Viettäneet aikaa lastenlastensa kanssa, mökkeilleet ja ihan vain olleet.
Sellaisen elämän minäkin haluan.
Olen vasta viimeisen vuoden aikana nimittäin tajunnut, että parhaimmillaan elämä on mukavaa. Sellaista, että herää aamulla hyvällä fiiliksellä, menee töihin, hoitaa työnsä, harrastaa itselleen mieluisia asioita, näkee ystäviä ja voi kaiken sen jälkeen todeta, että mikäs tässä. Moni meistä kuitenkin aliarvioi tai sivuuttaa mukavan täysin – etenkin pääkaupunkiseudulla asuessa ja somea seuratessa tuntuu, ettei kenenkään pitäisi tyytyä vain mukavaan elämään. Siksi välillä onkin vaikeaa hahmottaa, mitkä asiat ovat todella tärkeitä ja tekevät ihmisen aidosti onnelliseksi.
Mutta olisinko onnellinen, vaikka saisin täydellisen fitness-pyllyn ja näkyvät vatsalihakset? Todennäköisesti en – olisihan elämä yhtä veitsen terällä elämistä, kun stressaisin, koska menettäisin vaivalla saamani sixpackin. Olisinko onnellinen, jos minulla olisi 100 000 seuraajaa Instagramissa? Luultavasti vain ahdistuisin, jos minun pitäisi pitää yllä jatkuvaa postaustahtia ja vastata satoihin kommentteihin. Olisinko onnellinen, jos saisin enemmän liksaa? Epäilen että olisin onnettomampi, koska todennäköisesti joutuisin myös tekemään huomattavasti enemmän töitä ja menettäisin ison siivun vapaa-ajastani.
En tarkoita, etteikö ihmisen tulisi luopua tavoitteistaan ja unelmistaan, luovuttaa totaalisesti ja heittäytyä sohvalle makaamaan – kyllä elämässä on hyvä olla päämääriä ja tehdä töitä asioiden eteen, joita rakastaa. Toivon vain, että niin minä kuin ihmiset ympärilläni osaisivat arvostaa sitä, mitä meillä jo elämässämme on.
Juuri nyt haaveilen siitä, että meille löytyisi oma, ihana koti, jossa voisimme viettää aikaa avomieheni, ystävieni ja perheeni kanssa. Että olisimme kaikki terveitä, että kaikilla olisi töitä, että ystävieni lapset saisivat viettää onnellista lapsuutta. Että minulla olisi vielä aikaa rupatella maailmanmenosta mummuni kanssa.
Voi luoja, miten keski-ikäiseltä mietteeni kuulostavat. Minulle taitaa olla kehkeytymässä kolmen kympin kriisi – tai sitten olen vain kuunnellut aivan liikaa Antti Holman Auta Antti! -podcastia, ja minusta on kuoriutunut viikonlopun aikana oman elämäni filosofi. Tämä oli nyt tällaista sunnuntai-illan ajatusten virtaa – ehkä saitte kiinni, ehkä ette, mutta tulipa kirjoitettua!
lue myös:
lue myös: