Isäkii oli evakos, sotalapsen

Isäkii oli evakos

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuu niiden pakolaislasten äideistä, jotka ovat itse joutuneet jäämään lähtömaahansa ja laittaneet suvulta kerätyn velan turvin poikansa (tai tyttärensä) hakemaan turvaa vieraasta maasta? Ja mitä tuntee alaikäinen, joka ei ymmärrä tulomaassaan sanaakaan? Tunteeko mitään.

Entäpä, jos se maahamme pyrkivä olisikin sinun lapsesi? Sanomme: ”Mitäs lähtevät kotoaan? Menkööt pois!” Jonkun pitäisi kysyä: ”Minne?”

Vuonna 1913 syntynyt vaarini oli sodassa. Hänen nuori perheensä oli Munsaaressa evakossa, koska Tiutisen koti oli palanut sisältä jo Talvisodan (1939 – 1941) pommituksissa. Fosforiluoti oli mennyt piipunjuuresta sisään ja koko rakennus oli hiiltynyt sisältä, syttynyt tuli ei ollut saanut tarpeeksi happea palaakseen kunnolla, se eteni kytemällä ja tuhosi kaiken irtaimen. Mitään ei talossa säästynyt, ainoastaan ulkoseinät. Kävelykierroksella ollut naapurin vanha mies oli ihmetellyt piipusta tulevaa hentoa savujuovaa, vaikka kenenkään ei pitänyt olla kotona. Havaittu palo saatiin onneksi sammumaan, muuten koko tiheään rakennettu kortteli olisi palanut. Tänään kaikki sen rakennukset ovat edelleen pystyssä.

Mummoni laittoi silloin vajaat viisivuotiaan isäni sotalapseksi Ruotsiin, turvaan. Nimilappu ja tuntolevy kaulassa. Äidin suojeltavaksi jäi keväällä syntynyt tyttövauva. Isäni Ruotsissaoloaikana syntyi perheeseen vielä pikkuveli. Ruotsin perhe olisi halunnut pitää pojan, mutta Suomessa ikävöivät vanhemmat eivät siihen suostuneet.

Käytyään ensimmäisen luokan koulua Ruotsissa palasi korjattuun kotiin Tiutiseen äidinkielensä unohtanut hämmentynyt lapsi. Oppiminen piti aloittaa alusta. Niine hyvineen pieni poika meni Tiutisen kansakoulun ensimmäiselle luokalle lähes ummikkona. Kieli vaihtui ja ruotsi unohtui, ei sitä kukaan lähipiiriin kuuluva taitanut. Samalla luokalla oli myös pieni naapurityttö, josta oli tuleva äitini.

 

Tämän päivän äitien (myös minun) olisi helppo sanoa, ettei milloinkaan tekisi mummoni valintoja. Mutta tarjottiinko silloin nuorelle äidille vaihtoehtoja? Mummolla oli kaksi lasta, joista toinen kehitysvammainen tyttövauva – esikoisella saattaisi olla elämässä hyväkin tulevaisuus, kunhan vain sota loppuisi. Eivätkä sotalapset yksin matkaan lähteneet, vaan hyvin organisoiduissa kuljetuksissa, turvallinen päämäärä tiedossa. Toisen maailmansodan aikana Suomesta lähetettiin liki 80 000 lasta Pohjoismaihin pakoon pommituksia, yksistään Ruotsi vastaanotti 70 000 lasta.

Omalla esikoisellani ja pikkusiskollaan on sama ikäero kuin isälläni pikkusiskoineen. Kävimme isovanhemmillani viikottain ja toisinaan mummo vauvaani tuudittaessaan itki sota-ajan tuhoisaa vaikutusta oman poikansa elämään. Ja omia valintojaan.

Mummoni oli tehnyt päätöksensä yksin. Hän laittoi pojan sotalapseksi uskoen, että se olisi tämän parhaaksi. Vaari ei rintamalla voinut asialle mitään. Eipä vaari yleensäkään pannut mummolle hanttiin, tai ylettömästi puhunut muutenkaan.Vaari oli hiljainen – ehkä sotien vaimentama mies, en tiedä. Vaari ei koskaan puhunut minulle sodasta, mummo puhui.

 

 

Kommentit (2)
  1. Todella mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja muistelmia! Näitä on ilo lukea! Saisiko tarinoista jopa kirjan?

    1. Kiitos mielenkiinnosta. Luulenpa Tiutisestakin jo kirjoitetun sen verran monta muistelukirjaa, että minun osaltani tämä on luontevin tapa osallistua yhteisten muistojen koontiin. Ja kun vielä pyrin linkittämään näkemyksiäni nykymenosta sinne joukkoon, niin…

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *