Joriininjuuret kellariin

Viikossa on maisema muuttunut syksyiseksi. Kylmä puhuri riisuu pian viimeisetkin lehtipuut, saaressa on syksy.

Juhannusruusuaita on tänä kesänä kasvanut liki metrin verran korkeutta, siitäpä oiva suoja pyryjen varalta. Muidenkin pihapensaiden leikkaus saa jäädä kevääseen, jollei tule vielä muutamaa erityistyyntä viikonloppua. Marjapensaat, angervot ja kultasade pitäisi saksia matalaksi, jotta ne voisivat uusiutua.

Mutta kesän viimeinen ruohonleikkuu on nyt hoidettu. Siinä samalla silppuuntuivat käteväti maahan varisseet puiden ja pensaiden lehdet, hyvää maanparannusainesta. Ensi kesänä ei niistä näy jälkeäkään. Luonto hoitelee. Kukkapenkitkin sain vihdoin peratuksi ja siivottua, viimeiset persiljanoksat taitoin keittoa koristamaan.

 

Tiesithän, että daalian toinen nimi on joriini? Anoppini ei ollut daalioista kuullutkaan, mutta joriinien kasvatus oli hänelle harrastus. Pihahommissa joriinit kiertävät: kesällä juurakot haetaan kellarista ja istutetaan kukkapenkkiin (jakamalla saa yhdestä juurakosta monta kasvia) ja talveksi juurakot taas nostetaan maasta ja viedään talvehtimaan kellarin pimeään ja viileään. Istutukset saaristossa kannattaa tehdä vasta Sepon päivän (10.6.) jälkeen, jotta kasvit eivät palellu – opetti äitini. Kylmä merivesi jäähdyttää alkukesän yöt kylmiksi, ja syksyllä puolestaan meriveden lämpö siirtää pakkasia tuonnemmaksi. Meidän pihassa kukkii vielä viikkotolkulla, kun mantereella ovat kukat jo talvehtimassa.

Joriineissakin on vielä pari värikästä kukkaa tallella. Siellä ne kurottavat kohti aurinkoa mustumassa olevien vanojensa päissä. Hassua. Nykyiset joriinimme ovat kotoisin ystäväpariskunnan kesämökiltä, kun heidän juurakkonsa piti jakaa pienempiin. Ensi kesänä, ennen istuttamista penkkeihin, monistan ja kierrätän niitä edelleen myös ystävilleni. Värikkäitä ovat ja tuovat iloa silmille monta kuukautta.

 

No, nyt ovat juurakot kellarissa ja on aika nauttia iltapäiväkahvit. Eivätkö olekin hyvät istua nämä ruokapöydän tuolit? Tuoleista tiedän sen verran, että ne ovat Korhosen tehtaan rivituoleja (by Otto Korhonen and Alvar Aalto) julkisiin tiloihin. Tuolit on alkujaan 1920-luvulla suunniteltu ja muotoiltu pinottaviksi ja kestäviksi. Puuliitokset eivät petä, vaan kestävät kovaakin kulutusta. Tuolien tukeva massiivikoivurunko ja vaneriset istuinosa ja selkänoja ovat petsatut tummaksi, samanlaisia näkee myös vaaleina julkisissa tiloissa edelleen. Useissa näkemissäni on kuitenkin suora selkänoja, näissä selkänoja on kaarrettu ja sitä vasten on hyvä nojata. Istuinosa on reilut 42 cm sekä leveydeltään että syvyydeltään, siinä on tukevankin ahterin hyvä levätä.

Tuoleja ovat alkuperäisessä sijaintipaikassa kuluttaneet kautta vuosikymmenten niin koulun oppilaat ja henkilökunta kuin kylänväki kaikissa koulun juhlissa. Sain tuolit ilmaiseksi, kunhan valkkasin ne kaupungin kaatopaikkakuormasta ja kuljetin pois, kun erääseen kouluun uusittiin juhlasalin pinottavat tuolit. Koulun tiedän rakennetun 1930-luvulla, tuolit lienevät samalta vuosikymmeneltä? Nämä meidän omat olen jo toistakymmentä vuotta aikonut raijata kesällä pihamaalle hiottavaksi ja lakattavaksi, mutten ole ehtinyt. Ehkä vihdoin ensi kesänä?

Puheenaiheet Sisustus Ajattelin tänään

Keittiönpöytä

Tiutisen maisemat tekivät taas syyslomasta nautinnollisen. Auringonpaisteessa saaren puut suorastaan liekehtivät. Tämän värikylvyn jälkeen jaksaa porskuttaa läpi kaamoksen. Makuu- ja olohuoneen ikkunoista näkyvä Ruotsinsalmen linnoitusketjuun kuuluva redutti kylpi kaikissa ruskan väreissä, kun lehdet vielä olivat puissa, nyt niistä on iso osa varissut.

Kovatuulisena päivänä on kuin sateessa kävelisi, kun saaren puut luopuvat lehtiverhostaan. Pian maisema muuttuu paljaaksi, onneksi havupuut ovat ainavihreitä. Vielä lomaviikolla kotirannasta vastarannalle katsoessa moniväriset pikkusaaret Ruotsinsalmen väylän varrella suorastaan hehkuivat, syysmyrskyjen jälkeen nekin vaipuvat talvilepoon.

Muuttolintuauroja kuului vielä lomaviikolla vaeltavan pilvien yläpuolella – jälkijoukot. Tiistaina aamuvarhaisella oli parvi laulujousenia pysähtynyt Kuutsalon Santaniemeen levähtämään. Yhtäkään en nähnyt pikkusaarten estäessä näkyvyyden, mutta ääni kuului, kun linnut viestittivät toisilleen. Tiutisen rannoille pesiytyneet kyhmyjoutsenet eivät juurikaan ääniä päästele, paitsi sähistessään vihaisena, mutta laulujoutsenen vaskipuhaltimen ääntä muistuttavan tööttäyksen tunnistaa jokainen, ihan jo lapsuudessa kuultujen satujen perusteella. Sen vain tietää. Se vain on.

Meri on välillä ollut tyyni ja seuraavana päivänä taas myrskyävä. Torstaista puhaltaneet voimakkaat tuulet, paitsi, että riipivat lehtiä puista, saivat aallot kulkemaan ”lammas hampaissa” kohti rantoja. Veden lämpötila on kunnolla laskusuunnassa, sen kuulee meriveden äänen muuttuessa vähitellen yhä metallisemmaksi.

Onko teille tuttu termi topofilia? (Paikkaan tunnettu kiintymys ja kaipaus, vastakohta topofobialle, joka puolestaan on negatiivinen, kammoa tai pelkoa ilmaiseva termi.) Tämä ranta äänineen on arvokas! Sitä ei voisi korvata, ainoastaan kaivata.

 

Sekoitamme turhan usein käsitteet arvokas ja kallis. Onko rahallisesti kallis aina arvokasta ja edullinen puolestaan arvotonta? Eikö mikä tahansa, jonka tilalle voi rahalla ostaa uuden tuotteen, ole arvottomampi kuin se halpa jakkara, joita on ollut ainoastaan se yksi käsintehty kappale? Tai vaikkapa vankkatekoinen pirttipöytämme, joka ei ole koskaan ollut tuotteena kallis, mutta se on tullut arvokkaaksi tarinansa ja ainutlaatuisuutensa vuoksi:

Keittiömme pöytä on runsaat satavuotias, tehty Hallan tehtaitten puusepänverstaassa nimenomaan tasaamon naisille, jotka yli satavuotisen historiansa aikana nauttivat pöydän ääressä eväitään ja pitivät työpaikkakokouksiaan.

Pöytälevyä piti lyhentää yli puoli metriä, ja vieläkin se parimetrisenä vie keittiön tilasta ison osan (210 cm x 80 cm). Pöydässä on yhä nastanjälkiä tuntilistoista, muiden rakojen ja lovien lisäksi. Pinta on niin elävä, että harvoin (ainoastaan juhlatilaisuuksissa) tulen peittäneeksi sen liinalla.

Aikoinaan pöytä oli kauttaaltaan maalattu vihertäväksi. Olen poistanut maalin huolella ja hionut ja lakannut mäntysoiroista (soiro on paksuudeltaan laudan ja lankun välimuoto) kootun pöytälevyn sekä maalannut jalkaosan valkeaksi. Vuosien aikana varaston kosteus oli irrottanut pöytälevyn liimaukset, joten se piti ensin purkaa alkutekijöihin, höylätä ja liimata uudestaan (mieheni teki). Operaatiossa pöytä menetti hieman leveydestä ja paksuudesta, mutta hyvä siitä tuli. Nasahtavat muuten napakasti sääriluut noihin pirtinpöydälle ominaisiin poikkipuihin, kunnes istuja oppii olemaan ojentelematta koipiaan pöydän alla. Varo siis.

Hyvinvointi Sisustus Mieli Ajattelin tänään