Henkinen hätä
Minulla on taas henkinen hätä!
Klo on nyt 13:40. Sisälle ohjelmoitu iltapäiväahdistus ”meni päälle”noin puoli tuntia sitten.
Se kyti pinnan alla jo puolen päivän aikoihin, mutta tein väistöliikkeen ja menin ulos. Kävin kaupassa hakemassa shampoota ja mandariineja. Olo helpottui hieman, kun huomasin etten ole yksin tällä planeetalla. Menin leipomoon ostamaan cappuccinon itselleni ja laskiaispullan miehelleni. Aivoni ilahtuivat kahvista. Olosta tuli hetkeksi euforinen. Kävelin ärrälle. Ostin kimppalotosta osuuden. Juttelin mukavia myyjän kanssa. Tunsin miten mieliala kohosi.
Aurinko paistoi joten ajattelin kävellä vähän. Katsoin kun työmiehet tiputtivat lunta katolta. Se kimalsi kauniisti, kun sitä heiteltiin alas kadulle. Olin oman itseeni todella tyytyväinen, olinhan ohjannut itseni ulos asunnosta, tehnyt tietoisen valinnan hyvinvointini eduksi. Olin kävelemässä keskustaan kunnes huomasin, että kello on kohta yksi. Muistin että minulla on etänä luento. Juoksin kotiin.
Luento ei koskenutkaan omaa ryhmääni, joten poistuin alustalta. Sen jälkeen en muista mitä tein. En muista mitä olen tehnyt viimeiset puoli tuntia.
Otin puolikkaan nukahtamislääkkeen hetki sitten, koska tunsin itseni irralliseksi todellisuudesta ja mieleni meni sekavaksi. Kemiallista apua on siis tulossa. Kohta tämä sisäinen kaaos rauhottuu ja voin taas tehdä jotain. Tähän kaaokseen minulla on ollut pakko-oireita, mutta nyt ne eivät auta minua. Niistä on ylipäätään suurin taika kadonnut. Lisäksi olen löytänyt täysin aukottoman tavan kerätä todistusaineistoa (mielensisäiseen oikeudenkäyntiin, jossa minut kuitenkin murskataan myötätunnottomasti), että en voi enää väitellä fiktiivisten vaatimusten kanssa. Minun on kohdattava pelkoni – paitsi että en osaa, en pysty, enkä jaksa.
Siksi huumaan itseni jo iltapäivästä.
Minulta puuttuu siis keinot rauhoitella itseäni.
13.1. 2021 olen kirjoittanut itselleni ylös muistiinpanoja, jossa kuvaan iltapäivisin tulevaa ylivireystilaa (joka oman arvioni mukaan on traumaoire). Se tulee siis aina Iltapäivisin, kuin ajastettuna – itse asiassa melko tarkkaan aina samaan aikaan riippumatta siitä, onko minulla työvuoro vaiko vapaapäivä. Makaanko rannalla vai olenko pyörälenkillä.
”Traumamoodin naksahtaessa päälle minut valtaa tuskainen tunne, että kaikki on samantekevää, eikä millään ole mitään merkitystä. Tunnen itseni uhatuksi ja alastomaksi. Kaikki eteenpäin pyristely on hyödytöntä, minä ihmisenä olen hyödytön. Sisälläni möngertää ammottava tyhjyyden ja kaiken turhuuden tunne. Minua pelottaa ilman selkeää syytä, enkä tiedä mitä tekisin. Olo on sekava, siihen kuuluu häpeää ja tunnetta että olen todella vastenmielinen ja epäonnistunut. Olen oikeastaan hävettävän huono. Teen kaiken aina väärin, minussa on valtavasti syyllisyyden tunteita. Vatsassa vääntää, suolistoani kuristaa. Tuntuu että pitää päästä vessaan, mutta en saa ulostettua.”
”Ääni sisälläni sanoo, että olen epäonnistunut, laiska ja saamaton. Ahdistuksen tunne on vellova, se aaltoilee. Eniten se tuntuu vatsassa, mutta myös rintakehää kuumottaa ja tulee hikiaaltoja. Pelkään että joku tulee huoneeseen, alkaa huutaa ja arvostelemaan myötätunnottomasti, käy minuun käsiksi. Kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta auttaa, kukaan ei suojele minua. Kasvojeni lihakset jännittyy, suustani tulee tiukka viiva ja kulmat menevät kurttuun. Oman toiminnan ohjaamisesta tulee vaikeata, melkein mahdotonta, koska mikään toiminta ei palkitse. Kaikki valinnat tuntuvat vääriltä. Vaikka tekemättömät asiat pyörivät mielessä, itse elämä tuntuu tyhjältä. Kauhu nakertaa minua sisältä päin, ei ulkoa.”
Tänään minua on suorastaan suututtanut nämä traumat. En haluaisi syytellä ketään, koska mitä hyötyä siitä on? Mutta haluaisin että joku ottaisi vastuun, myöntäisi että minua on kohdeltu väärin, pyytäisi anteeksi ja olisi aidosti pahoillaan. Kertoisi että häntäkin harmittaa se, että elämästäni kuuluu niin paljon energiaa pelkän tunteiden tuulimyllyn kanssa taisteluun. Joku pahoittelisi sitä, että turvattomuuden tunteen takia, minulta on mennyt paljon hyviä tilaisuuksia ohitse, enkä todennäköisesi ikinä tulee saavuttamaan sitä tasoa, jolle minulla olisi kapasiteettia. Haluaisin että joku sanoisi, että se on elämäni on ollut epäreilua. Olisin ansainnut paljon parempaa.