pikalippu helvettiin
Hengasin joskus lukioikäisenä helluntailaisten kanssa ja he kertoivat minulle, että itsemurha on pikalippu helvettiin. Mietin silloin jo teininä, että melko myötätunnotonta on tämä uskisten porukka. Että jos vaikka jonkun taviksen oma lapsi tekee itsemurhan, niin hellarit käy hieromassa suolaa haavoihin lällättämällä että ”sinne meni, suoraan helvettiin – vielä pikana”.
Muutenkin muistan miettineeni, että eikö näitä ihmisiä yhtään hirvitä tai säälitä, että suurin osa ihmisistä ei ole uskossa ja heidän pykäliensä mukaan, me ei-uskovaiset sitten tosiaan päädytään sinne kadotukseen. Että eikö ne tunne mitään mielipahaa tai myötätuntoa meitä ”eksyneitä” kohtaan. Eivätkä he tosiaan tunteneet. Tärkeintä on että itse pelastuu, ja oma perhe kuuluu Jeesuksen porukoihin. Muut voi sitten painua sinne helvettiin, ei kiinnosta.
Semmosta lähimmäisen rakkautta.
Tänään itkin aamupäivällä tunnin. Olin niin surullinen, että oisin voinut vaikka kuolla. Olin epätoivoinen ja kaikki elämänhaluni oli kateissa. En yhtään ihmettele, että ihmiset tappavat itsensä. Jos fiilikset ovat kuin minulla oli aamulla vaikka monta viikkoa, eikä mistään saa lohtua, niin poishan sitä täältä haluaa.
Riitelimme avomieheni kanssa.Ja kun katsoin miestäni, näin noin 13-vuotiaan esiteinin, joka on juuri menettänyt äitinsä syövälle. Hän on jäänyt narsistiveljensä ja alkoholisti-isänsä kanssa kolmistaan.
Tunnen syvää myötätuntoa avomiestäni kohtaan. Hän on minulle maailman tärkein ihminen. Mutta samalla hän loukkaa minua ja rikkoo henkilökohtaisia rajojani jatkuvasti.
Tämä on osittain minun oma vikani, koska olen ollut liian rajaton ja vähätteleville jutuillekin olen aikaisemmin nauranut, koska en ole ymmärtänyt että niillä oikeastikin halutaan loukata.
Hän ei osaa lohduttaa minua, kun olen surullinen. Ja jos puhkean kukkaan, hän on myrkyllisen kateellinen ja yrittää saada hyvän fiilikseni katoamaan. Hän näykkii, kostaa ja vähättelee. Näen hänen kasvoiltaa peitellyn riemun kun mieleni pahottuu. Hän on voittanut.
Hän haluaa kontrolloida syömiseni, juomiseni, tupakoinnit, lääkkeiden annoskoot, pöntöllä istumiset, nukutut tunnit, aamuheräämisten kellonajat. Reaktioitani ja mielialojani hän kyttää kuin haukka. Kaikki mitä hän tekee ja sanoo hän tarkistaa kasvoiltani, menikö nyt oikein – saako hän toivomansa reaktion minussa aikaiseksi.
Hänen koko elämänsä pyörii minun ympärilläni. Hän ei ole olemassa ilman minua. Hän on kuin minun varjoni tai jonkinlainen jatke minulle. Olen vastuussa täysin hänen tunteistaan ja hyvinvoinnistaan. Olen hänen ulkoistettu itsetuntonsa.
Oma pääni on masentunut. En jaksa kannatella häntä. Haluan että hän itsenäistyy.
Ymmärrän hänen käytöstään, mutta samalla säälin itseäni. Olen niin yksinäinen. Kaipaan aikuista ihmistä rinnalleni.
Tuntuu että olen niin yksin tässä universumissa.