et jumalauta ole surullinen
Tapahtui seuraavaa: avomies tuli jouluaattona vastaan juna-asemalle, olin ollut aamuvuorossa keikkarina mielenterveyspuolen hoivakodissa. Menimme autolla hautausmaalle viemään kynttilää äitini haudalle.
Matkalla mies esitteli viime kesän ihania lomakuvia kesämökiltään saaristosta. Oli lähettänyt ne joululahjaksi veljelleen.
Mies on kertonut minulle, että hänellä on helpompaa olla mökillään, jos minä en ole siellä. Hauskoista lomakuvista tuli paha mieli, tunsin itseni ulkopuoliseksi; että en ole tervetullut yhteiseen lomanviettoon. Tulin surulliseksi. Olin väsynyt työpäivästä ja nälkäinenkin. Lisäksi iltapäivät ovat aina minulle vaikeita.
Tiesin että jos tuon loukkaantumiseni esille, mies alkaa puolustella itseään kuin terrieri, eikä ymmärrä, miksi minusta tuli apea. En kuitenkaan onnistunut peittelemään mielialani romahdusta, surumieli ikään kuin vyöryi päälleni.
Mies kysyi noin puolen tunnin päästä, että pahastuinko lomakuvista ja myönsin että näin tosiaan kävi. Alkoi ryöpytys – ”miksi et selkeämmin ollut ilmaissut, että haluat mökille?!” ”Ei siellä nyt niin kivaa ole kuin kuvissa” ”Olet sanonut että et viihdy siellä” ja sitä rataa.
Kotona sitten sai raivokohtauksen ja pelkäsin, että käy kiinni. Sen sijaan että olisin tullut kuulluksi ja minun tunteilleni oltaisiin annettu turvallinen tila, jouduin pelkäämään oman fyysisen koskemattomuuteni puolesta. Tavarat lenteli ja ovia paiskoi yms lapsellista paskaa.
Tilanne oli samankaltainen kuin lapsuudessani, äitini saattoi raivostua jos olin johonkin tyytymätön. Tällaiset ”uusinnat” toimivat usein myös traumatriggereinä. Samalla ymmärsin että olen sietänyt näitä tilanteita vuosia, koska olen alistunut niihin jo lapsuudessa – silloin ei ollut vaihtoehtoja, nyt olisi.
En ole edes niihin kiinnittänyt huomiota, niin tiukassa ovat roolitukset, joihin lapsuudessa on asetettu – ja ne mallit ihmissuhteista.
Olen pienestä pirpanasta asti opetellut hallitsemaan ja peittelemään omia pettymyksen tunteitani – jopa niin pitkälle, että jossain vaiheessa en enää edes tunnistanut koko loukkaantumisen tunnetta.
Minulle on jäänyt tunnehaava, jonka mukaan loukkaantuminen ei ole vain syvää henkilökohtaista surua ja pettymystä, vaan se on myös vaarallista – siitä seuraa rangaistuksena ivaa, vähättelyä ja raivoamista.
Olin tapahtuneesta lamaantunut ja peloissani, minua ahdisti suunnattoman paljon. Otin puolikkaan nukahtamislääkkeen ja menin suihkuun. Mietin itseäni lapsena, kun mitään zopinoxia ei ollut tarjolla ja turvan tuoja oli samalla se, joka sai pelkäämään.
Miten ahtaalla sitä onkaan ollut.