Osaatko mielentää?
”Mentalisaatiossa eli mielentämisessä on kyse siitä, että ihminen kykenee näkemään itsensä ja toisen olentoina,joilla on omat halunsa, uskomuksensa ja päämääränsä. Mentalisaatiokyvyn ansiosta ihminen pystyy ennakoimaan omia ja toisen reaktioita erilaisissa tilanteissa ja pystyy säätelemään omia tunnetilojaan. Puutteellinen mentalisaatiokyky tekee ihmisen elämän arvaamattomaksi ja sellaiseksi,jota on vaikea hallita ja hillitä.”
”Mentalisaatio tarkoittaa siis yksilön kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta. Mentalisaatio on kyky pohtia, millaisia mielen tiloja voi piillä ulospäin näkyvän reagoinnin ja käyttäytymisen takana. Tunteiden lisäksi mentalisaatio kohdistuu myös esimerkiksi tarkoitusperään ja toiveisiin.”
”Ihmislapsen mieli kehittyy varhaisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemman oma kyky mentalisaatioon auttaa lasta oppimaan mentalisaatiota. Kun hoivaaja kykenee tyynnyttämään lapsen mielen ja hän vastaa lapsen tunneviesteihin riittävän oikein, saa lapsi kokemuksen oman olonsa muuttumisesta hoivaajan kannattelun avulla. Tällöin lapsi saa kokemuksen vanhemmasta lapsen tunnekokemusta säätelevänä ja ohjaavana aikuisena. Vanhemman ymmärtävä asenne auttaa lasta näyttämään huonotkin tunteet ja säätelemään niitä yhdessä hoivaajan kanssa. Tämä opettaa lasta omien tunnetilojensa säätelemiseen.”
Jäin vaille tällaisia kokemuksia lapsuudessa ja näiden kohtaamisien puuttumisen takia edelleenkin keski-ikäisenä pelkään omia tunteitani ja käytän pakko-oireita luodakseni itselleni fiktiivisen turvallisen tilan. En ole varma, mihin tarpeeseen tämä turvallinen tila eli SAFE PLACE oikein vastaa. Yritänkö pakko-oireilla vältellä kiellettyjä tunteita? Vaiko rakennanko turvallista tilaa, jossa uskaltaisin kohdata kiellettyjä tunteita? Vai alkaako kaavamainen käytös vasta kun tunnen menettäneeni turvallisen olon? Ehkä myös ennakoin rituaalien avulla mahdollisia uhkaavia tilanteita?
Minusta on ristiriitaista, että minua ei ole autettu mentalisaatiossa, mutta silti minusta tuli sen mestari. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin oman ja muiden käytöksen, toiveiden ja tunteiden tarkkailu ja pohtiminen. Aina jaksan miettiä, mikä ihmisiä motivoi, mitä tarvetta ollaan nyt täyttämässä, mitä palkintoa jahdataan kulloinkin. Monen mielestä käytän aiheeseen liikaa energiaa ja aikaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän piittaan toisten mielipiteistä. Minua kiinnostaa vain ne silmät, jotka itse näen, koska niiden kautta aivoni saavat palkinnon. Toisen ihmisen katse tekee minut näkyväksi, joskus silmistä heijastuu myös hyväksyntää, toisinaan jopa ihailua. Hyväksyvän katseen alla hermostoni levähtää.
”Jo alle vuoden iässä lapsi kykenee erottamaan oman ja toisen mielen toisistaan. Vasta 2-3 vuotiaana lapsi ymmärtää, ettei kaikki välttämättä ole sitä miltä näyttää. Kolmen vuoden iän saavutettuaan lapsi kykenee huomaamaan ihmisten erilaiset luulot ja sen, että he kykenevät tekemään niistä erilaisia päätelmiä, mutta he eivät vielä sisäistä sitä, että jokaisella on omat halunsa. Tässä vaiheessa lapsi ei vielä kykene ymmärtämään oman sisäisen maailmansa eroja ulkoiseen maailmaan. Lapsella ei siis ole kykyä arvioida todellista ulkoista uhkaa aikuisen tavoin, jolloin mielikuvituksesta kumpuava pelko on yhtä todellinen kuin ulkoa tuleva oikeasti uhkaava vaaratilanne on.”
Tämä osio on täysin OCD:n ytimessä! En tosin osaa yhdistää paloja nyt yhteen. Mutta jotain siellä varhaisessa vuorovaikutuksessa menee pahasti pieleen, jonka takia pakko-oireileva jää maagisen ajattelun vangiksi. Hän kyllä ymmärtää käytöksensä järjettömyyden, mutta tunne on niin voimakas, että sille alistuu ja järkeily saa väistyä.
Lähde: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/265864/Heikkinen_Piia.pdf?sequence=2&isAllowed=y